Category Archives: Kirjoittaminen

Kirjoittajakurssille kirjoitettu proosateksti, jonka tehtävänantona oli kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa ja kuvailla kertomisen arvoinen tapahtuma, joka kuvastaa itseään paljon. Viime kesä oli aika ihana. Eli tässä novelli omasta elämästäni: sopii hyvin Romaanielämää -nimiseen blogiin.



Kesäpäivänä


– Taisi olla umpikuja, hän totesi miehelle. He nauroivat, kääntyivät ympäri, ohittivat kanadanhanhiparven ja pohtivat, olivatko rikkoneet kotirauhaa eksyessään jonkun Suomenlinnan asukkaan kotipihalle. Maailma oli tummanvihreä ja kuuma heinäkuinen sää oli sopinut piknikille. Hän ei muistanut, milloin oli ollut viimeksi Suomenlinnassa, ehkä kaksi vuotta sitten. Mies oli ehdottanut tätä paikkaa, aiemminkin ollut täällä piknikillä ystäviensä kanssa.


He kävelivät paluusuuntaansa. Hän kertoi rakastavansa eksymistä: kun hän oli asunut Tšekissä puoli vuotta vaihto-oppilaana, hänellä oli tapana lähteä kävelemään kunnes eksyi. Yleensä hän löysi jonkin kahvilan, istunut pöytään, tilannut hunajakakun. Mies hymyili, uteli koska hän oli ollut Tšekissä, mies ei ollut vain kohtelias. Kysymyksissä oli aitoa uteliaisuutta. He olivat jutelleet jo kauan, lähes kaikesta mitä mieleen juolahti. Hän itse oli puhunut paljon. Kertonut itsestään kaiken. Se oli hänen luonteensa, hän halusi ihmisten tuntevan hänet, hän halusi tuntea kaikki, halusi saada muutkin avautumaan ja kertomaan itsestään. Heidän tuttavuutensa alkoi olla jo ystävyyttä.


Metsäpolulla hän tarttui miehen käsivarteen. Ei näillä puukengillä oikein voi kävellä epätasaisessa maastossa, hän selitti miehelle ja vähän itselleenkin. Tekosyy koskettaa toista. Hän oli turhamainen, sen hän myönsi, huolellinen pukeutuja, jonka useimmat vaatteet olivat vähintään puoli vuosikymmentä vanhoja. Vintagea. Päinvastoin kuin mies, joka pukeutui huolettomasti reisitaskuhousuihin ja jonka hiukset kaipasivat parturin saksia. Rentturunoilija. Mies oli vain vähän häntä pidempi. Hobitti, hän ajatteli. Kehtaisiko siitä lempinimestä koskaan kertoa miehelle, ehkä  vasta sitten, kun he olisivat olleet tarpeeksi kauan ystäviä. Hän päätteli miehen rauhallisesta olemuksesta, että mies ei osaisi suuttua pikkuasioista. Kuten ei hänkään.


Kun he olivat löytäneet tielle, joka johtaisi lauttalaiturille, hän nauroi ääneen, kovaa. Mies hymyili hämmentyneenä; toisen nauru oli purkautunut äkillisesti ja yllättäen.

– Ihan hullua, mutta olen nyt todella onnellinen. Kuin Katri Valan runossa, hän tunnusti ja alkoi tapailla:


– Nousin tänään kuolleista, tänään astuin kohisevaan junaan, se laulaa: elämä, elämä, elämä… Hän ei ollut varma muistiko lempirunoaan aivan oikein, mutta epätäydellisenäkin se kuvasti hänen olotilaansa. Mistä lie tämä onnellisuus puhjennut, hänellä oli vain niin hauskaa.


– Vedän hatun kasvoilleni, sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan, hän jatkoi runoa.


– Mä taisin saada tosta idean mun runoon, mies totesi ilahtuneena.


Ennen lautan lähtöä heillä oli aikaa pysähtyä kahvilaan ja juoda kahvit terassilla. He keskustelivat runoista. Hän repi muistikirjastaan sivun. Miehen pitäisi kirjoittaa runonsa ylös, hän ajatteli, mutta kummallakaan heistä ei ollut kynää mukana. Hän nousi pöydästä ja tuli hetken kuluttua takaisin.


– Sanoin tytölle tiskillä, että runoilija tarvitsee kynää, hän naurahti.


Miehen mielestä hän oli liioitellut, olisi vähän noloa palauttaa kynä takaisin. Entä sitten, olihan se totta.


Hänen muistikirjansa väliin oli prässätty kolme nelilehtistä apilaa, jotka hän oli löytänyt edellisenä päivänä vanhempiensa kotipihalta. Joka kesä hän löysi vähintään yhden neliapilan, niiden etsiminen oli hauskaa. Juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, että ne todellakin toivat onnea. Onnellisuutta. Hän ojensi yhden niistä miehelle. Muistoksi tästä päivästä. Mies hymyili, hän oli saanut jo kirjoitettua runonsa, luki sen ääneen. Se oli miehen tuttua, absurdia huumoria. He nauroivat, ja mies sujautti runon ja neliapilan lompakkoonsa.


Kauppatorilla, lauttamatkan jälkeen, he katsoivat tosiaan hämmentyneinä. He olivat olleet jo kolme tuntia Suomenlinnassa, lähteneet sinne, kun mies oli aamulla kirjoittanut viestissään, ettei päivälle ollut suunnitelmia. Hän ottanut sen vihjeenä, ehdottanut jos he lähtisivät jäätelölle, olihan niin ihana päiväkin ja miehellä loma juuri alkanut.


– No, lähdetäänkö tästä koteihimme, vai mennäänkö vielä jonnekin, hän sanoi ja myönsi perään ettei haluaisi luopua niin hyvästä seurasta. He päättivät lähteä raitiovaunulla minne tahansa, spontaanisti. Mies ehdotti, jos he lähtisivät baariin, jossa he olivat tavanneet usein runoilloissa. Se ei ollut huono idea, hän itse asui siinä lähellä, sieltä hän pääsisi nopeasti kotiin. Mies tiesi missä hän asui. Hän oli kutsunut miehen luokseen näyttääkseen omia runojaan, toisella kerralla mies oli tuonut hänelle juuri painosta saapuneen runokirjansa.


He molemmat tilasivat oluet, istuivat vierekkäin, nauroivat, laskivat kuinka monta tuntia he olivatkaan jutelleet, nauroivat miten hyvin he viihtyivät toistensa seurassa. Baarin oranssit seinät olivat heille tutut kuten ruskeat pöydätkin, heistä oli hauskaa että juuri tänne he sitten tulivat. Mies haki toisen oluen, vakavoitui. Kulauksen jälkeen mies kertoi ystäviensä syntymäpäiväjuhlista, hän oli maininnut niistä aiemminkin. Sinne oli tulossa paljon ihmisiä, joita mies ei tuntenut enää kovin hyvin, myös hänen entinen vaimonsa.


– Ymmärrän hyvin jos kieltäydyt, mutta olisitko halunnut tulla mun seuraksi niihin juhliin? Miehen ääni oli hiljainen, katse pysyi pöydän pinnassa, mies tunnusti, että oli koko päivän miettinyt pyytäsikö häntä sinne.


Ei hän halunnut sanoa ei ja hän lähtisi kyllä. Hän kysyi miten mies aikoi esitellä hänet, bändärinäkö. Mies naurahti, ehkäpä niin, ja lisäsi perään, ettei mies ketään muuta ystävää olisi pyytänyt kuin häntä. Ja ei, hän ei saisi luulla, että mies kysyi häntä suojamuurikseen, mies voisi mennä yksinkin, mutta olisi mukavaa jos saisi seuraa.


– Pidätkö minusta enemmän kuin kaverina, hän kysyi mieheltä, joka oli hetken hiljaa ja pakeni katsekontaktia.


– No… niin, joo. Nuo kolme sanaa mies totesi vähäeleisesti. Miehen vastaus järkytti häntä. Hän käänsi katseensa ikkunaan, poispäin miehestä, käänsi takaisin, katsoi miestä silmiin eikä tiennyt uskaltaisiko hymyillä.


– Laita sitten vaikka käsi mun olkapäälle, hän naurahti. He eivät enää puhuneet, he kommunikoivat käsillään, koskettivat olkapäitä, kylkiä, halailivat, katse arkana pöydässä tai seinillä, uteliaina. Hän nosti päätään ja mies nappasi häneltä suudelman, se oli nopea, hän hämmentyi, laski katseensa takaisin pöydän pinnalle. Kukaan ei ollut ennen uskaltanut suudella.


He päättivät, että oli aika lähteä, oli jo myöhä. Mies halusi saattaa hänet, heidän oli vaikea erota tosistaan. Heitä ihmetytti, miten tämä tapaaminen oli yhtäkkiä muuttunut treffeiksi, jotka olivat kestäneet jo melkein kuusi tuntia. Hän nauroi ja itki, lähes huusi, ettei ole koskaan ollut näin onnellinen. Mies oli ihmeissään, sanoi, että ei ollut koskaan nähnyt kenenkään reagoivan niin.


Matkalla hän pysäytti miehen erään talon eteen, osoitti muistolaattaa ja kertoi Mika Waltarin asuneen siellä. Hän riisui silmälasinsa ja sanoi, että haluasi suudella tässä, nauroi hassulle idealleen, eikä mies kieltäytynyt. Suudelmat olivat pidempiä, vähän epävarmoja, heille molemmille kaikki oli uutta.

P.s Tarinan toisen päähenkilön tekstejä löytyy mm täältä

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Novelli, Proosa, Romaanielämä

Runo jonka kirjoitin 17-vuotiaana on nyt ajankohtaisempi kuin silloin.

Vuonna 38 jälkeen Saarikosken

Katselen Putinin pään yli ulos
Muistelen aikoja joita en koskaan nähnyt
Stalinin patsaat hymyä vailla
eihän Lenin koskaan nauranut

Aamuteeni on jäähtynyt käsiini
Katselen olematonta katuvilinää
jota en silti näe

Katselen Putinin pään yli ulos
niskani kipeäksi

Ehkä pitäisi vaihtaa suuntaa ja ikkunaa

2007

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot, Teksti, Uncategorized

Unirunoja/runounia

Olen pari kertaa lukenut unessani runoja, jotka olen herättyäni muistanut ja kirjoittanut ylös.

Tämän runon vuodelta 2009 taisin unessani lukea sanomalehdestä; idea aika tavanomainen. Nimen runolle keksin vasta kirjoitettuani runon ylös: se tuntui sopivalta mukanokkelalta sanaleikiltä.

Universaali
eli unessa luettu runo



Istun ranskalaisen puiston penkillä
syön kreikkalaista salaattia

Minulla on päälläni ruotsalainen paita
amerikkalaiset farmarihousut
englantilainen takki
ja saksalaiset kengät

Tunnen olevani iso pala maailmaa

Italialaisen laukkuni uumenista
värisee suomalainen puhelin
ja käskee palata kotiin

Mutta en ikävöi sinne vielä

Seuraavan runon tilanne taisi olla jonkinlainen tilaisuus, jossa esitettiin tämä runo. Muistin herättyäni vain runon alun, mutta siitä oli helppo jatkaa:

Universaalit jäähyväiset
eli unessa luettu runo


Tilaan kallista lohta
kokoan yhteen viimeiset kolikot
ne jotka painavat takintaskuissa
eivätkä vaihdu enää seteleiksi

Minulla on liikaa aikaa suunnitella
katsoa rannekelloa joka sekunninvälein

Jos myisin lippuni
ehkä vielä voisin jäädä…

Kuitenkin tänä iltana tuntien kuluttua
kävelen jalat matkasta puutuneina
siellä missä olen aina ollut

Kasvot piilossa hatun varjon alla
toivon että en tapaisi ketään
joka kysyisi mistä palasin

Parasta unessa luettua on kyllä kolme novellin tai proosarunon pätkää samasta unesta. Näistä kaksi ensimmäistä oli puoliksi kuvina ja puoliksi mielessä oltuina teksteinä (vaikea selittää – kuin olisin lukenut tekstiä ja kuvitellut tapahtumat mielessäni). Viimeinen pätkä oli novellin viimeisiä lauseita.

Kuului kova kirskunta ja pamaus, kun auto törmäsi pikkupoikaan.
– George! huusi poika, joka oli kävellyt jalkakäytävällä tyylikkään äitinsä käsikkäin.
– Johnny, Pariisi ei ole kuin elokuvissa, nainen sanoi ja jatkoi matkaansa eteenpäin pidellen yhä poikansa kädestä kiinni.



– Tulisitko mukaani, nainen kysyi mieheltä kahvilan pöydässä.
He jättivät jälkeensä hämmentyneen tarjoilijan ja väsyneen punatukkaisen naisen.
– Haluatko ansaita rahaa? nainen kysyi ja meni kuistille, jonka oven takana oli kaksi isoa posliinikissaa. Hän nosti toisen niistä kevyesti kämmenelleen ja sanoi: – Kanna nämä yläkertaan. Kymppi yhdestä, kaksi molemmista.



Karjaisun jälkeen tiesin, että Joe on varmaan kuollut. Ajattelin hänen valtavaa maksaansa ja tiesin, ettei se voinut olla mahdollista.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot

Ajatuksia taiteellisesta kunnianhimosta

Olen eksyksissä inspiraationi kanssa. Työstän vanhoja novelleja, etsin uusia ideoita, en oikein voi keskittyä mihinkään muuuhun kuin kirjoittamiseen. Jotenkin levottomasti ja kärsimättömästi poukkoilen tekstistä toiseen ja tarkkailen ideoitani. “Levoton inspiraatio” – hassu määritelmä, joka tarkoittaa tavallaan pakonomaista kirjoittamista ja ideointia. En saa nukuttua, kun tekstejä pyörii päässä liikaakin. Mukava tunne, vaikka vähän uuvuttava. Jos velvollisuuksia mietitään, minun pitäisi mieluumin tehdä koulutöitä, mutta toisaalta…

We can forgive a man for making a useful thing as long as he does not admire it. The only excuse for making a useless thing is that one admires it intensely.
All art is quite useless.

– Oscar Wilde, The Picture of Dorian Gray

Viisaita sanoja. Kirjallisuus on taidetta ja periaatteessa hyödytöntä – eikä hyödyttömiä asioita halua tehdä, jos ei edes pidä sen tekemisestä. Pitää olla intohimoa ja uskallusta. Ehkä hieman Wilden inspiroimana koin pienen valaistuksen ja kirjoitin seuraavan ajatuksen muistikirjaani:

Taide ilman kunnianhimoa on hukkaan heitettyä työtä.

Toisin sanoen: Miksi luoda taidetta anteeksipyydellen ja miettien, ettei sille olisi aikaa?

Ja erityisesti: miksi pyrkiä keskinkertaisuuteen kun voi olla todella hyvä?

Ilman intohimoa taiteen, tai no, melkein minkä tahansa asian tekeminen menee hukkaan. Kuitenkin tähän on lisättävä myös kunnianhimoa: miksi tuhlata aikaa “hyödyttömään”, jos lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla?

Olen määritellyt itseni aina kirjoittajaksi, luultavasti ihan 4-vuoiaasta alkaen, kun aloin kirjoittaa “lauluja”.

Silti asenteeni on ollut viime vuosina “Joo, no minä tykkään kirjoittaa. Voisin olla kirjailija, mutta en usko, että kukaan pitää teksteistäni. Eikä kirjailijan uralla elä” Joskus yläasteella ja lukiossa olin paljon itsevarmempi kirjoittamisiani kohtaan, se myönnettäköön. Minulla oli silloin kunnianhimoa ja halusin menestyä kirjoittajana. Kun aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa, luulen, että aloin hävetä salaa kirjallista kunnianhimoani. Kirjallista intohimoani en hävennyt enkä ole koskaan piilotellutkaan sitä. Blogin aloitustekstissä taisinkin jo mainita tästä: “Sanon koko ajan, että kirjoittaminen on intohimoni.” Kunnianhimo on siis puuttunut!

Intohimo kun voi olla pelkkää haaveilemistakin. Siihen, että tekisi jotain, tarvitaan jo kunnianhimoa. Sitä olen etsinyt viime aikoina ja aion kasvattaa nyt.

Yritän saada pian ehkä parikin novellia tänne blogin puolelle – sitten, kun olen edes jonkin verran tyytyväinen niihin. Ne ovat tuskin täydellisiä – koska mikään ei ole täydellistä.

4 Comments

Filed under Ajatuksia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Tunnelmia

Lyhyt dialogi

Joskus kulttuuri inspiroi hieman kyseenalaisesti. Rusalka-ooppera Brnossa inspiroi seuraavan dialogin kirjoittamiseen:

– Oletko koskaan kärsinyt sydänsuruista?
– Kerran. Hän oli oopperalaulajar, primadonna.
– Eikö hän rakastanut sinua?
– Oi kyllä! Tulenpalavasti.
– Mitä tapahtui?
– Hän kuoli käsivarsilleni.
– Oh.
– Mitä siitä, tyypillinen oopperarakkaus.

Kuinka omaperäinen tämä dialogi sitten on – jotain tuttua tässä makaaberissa huumorissa kalskahtaa. Kuitenkin oopperarakkaus on niin usein juoneltaan aika kamalaa; rakastutaan ensisilmäyksellä, vannotaan ikuista rakkautta, kohdataan vaikeuksia ja silti lopuksi toinen tai molemmat kuolevat.

Minulla on inspiraatio näytelmän kirjoittamiseen. Teatterimaailma on viime aikoina alkanut innostaa minua yhä enemmän. Opiskelen kyllä puvustajaksi, mutta se ei enää tunnu siltä, mitä haluaisin teatterissa tehdä: luoda jotain uutta ja vaikuttaa siihen, mitä esitetään.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Näytelmä, Teksti

Pariisiton pianisti

Niin, aika kauan on viime päivityksestä. Huonosti aikaa on ollut ja hieman kriisiäkin kirjoittamisen suhteen, inspiraation puutteesta puhumattakaan.

Kuten edellisessä Pariisittomat -postauksessa sanoin, minulle on annettu palautteena, että voisin kokeilla ensimmäistä persoonaa runoissani. Siksipä tein hieman kokeiluja. Rappioromanttinen pianistiruno on inspiroitunut kahdesta elokuvasta, saa arvailla mitkä.

Pariisittomat, jotka olen tähän mennessä kirjoittanut, ovat kaikki kolmannessa persoonassa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei hänen nimensä ole Sam

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksestä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Kokeilin ensimmäistä persoonaa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Soitan aamuisin kotonani
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisin kadulla jos pianoa voisi
mutta tyydyn hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
mietin nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille
etten ole onneton enkä onnellinen
minulla on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Ja kokeilin vielä osittaista:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ei ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Nyt haluan ulkopuolisten mielipiteen. (Vaikka en tiedä, lukeeko kukaan). En sano omaa mielipidettäni, mikä noista ehkä toimisi parhaiten; kertokaa, mikä toimii ja mikä ei? Pidättekö? Ihan mitä tahansa voi sanoa. Jos haluaa, voi tutustua myös aikaisempaan Pariisittomat-postaukseen ja kommentoida niitäkin.

Pidän siis tärkeänä, että jokainen runo on rakenteeltaan samankaltainen, jotta tyyli säilyisi yhtenäisenä.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot

Pariisittomat

Minulla on jo pitkään ollut mielessä eräs runosarja. Pariisittomat alkoi siitä, kun koulun taidehistorian tuntien aikana mietin suosikkitaiteilijaani Degasia, jonka näkö alkoi huonontua vanhemmalla iällä. Ajatus herätti inspiraation, ja kyseinen runo on nyt tässä muodossa:

Sokea ei kaipaa valoa
 
Hän omistaa vain tuolin ja sängyn
ne pari maalausta jotka eivät koskaan myyneet
pääsee suihkuun vain sateen jälkeen
valmistaa ruokansa kaasukeittimellä
eivätkä lamput ole toimineet vuosiin

Ennen hän mietti mihin tarvitsi kattoikkunaa
Aurinko valvotti häntä päivisin
Öisin erotti ehkä joskus nousevan planeetan
viereisen savukemainoksen hehkusta
ja radioantennin varoitusvalosta lentokoneille

Nyt hän on kiitollinen valokeilan lämmöstä
se tuo mieleen ne harvat aamut
jolloin hän heräsi parvekkeelle tupakoimaan
luoden tylsistyneen katseen ohikulkijoihin;
utuisina kuin Degasin ballerinat
vilisivät ohi joutilaisuutta halveksuen

Hän kaipaa vieläkin kaupunkiin jota ei ole nähnyt
hellii unissaan vanhaa tuliaista matkamuistotorilta
kullattua kuvaa Montmartresta
Hän toivoo että äänet ja tuoksut olisivat ennallaan
jos lähtisi sinne vielä kerran

Huomasin runon sukulaisuuden vuotta aiemmin kirjoitettuun runoon kulkurista, ja aloin kehitellä ideaa; runoja ihmisistä, jotka elävät kuin kliseiset pariisilaishenkilöt, mutta kuten runosarjan nimikin sanoo: ilman Pariisia.

Saman vuoden syksynä veljeni lähti viettämään vaihto-oppilasvuotta Pariisiin. Kävin sinä aikana Pariisissa kaksi kertaa ja ympäristö ehkä inspiroi minua hieman seuraavassa runossa. Tunnustan, että tämä kaipaisi korniudessaan paljon hiomista vielä, mutta se on “pariisittomin” tällä hetkellä. Muissa ei ole (onneksi) näin pahoja Pariisi-kliseitä:

Uneksija ei kaipaa nostalgiaa

Hän näkee Eiffel-tornin hampaita pestessään
Syö kuivahtaneita voisarvia
valmistaa maitokahvinsa pikajauheesta
Haaveilee Seinen rannoista syksyisin
miten upeita kuvia sieltä ikuistaisi
kulkien silloilla kaatosateessa
jostain kauempaa soisi La Vie en Rose

Mieluummin hän olisi Pariisissa
asuisi leipomon yläkerrassa
hymyilisi päivittäin hedelmäkauppiaalle

Istuisi Sacre-Coeurin portailla auringonlaskua ihaillen
patonki, camembert ja punaviini eväänään
tasanteella soitettaisiin espanjalaisia balladeita
kerrottaisiin imeliä rakkaustarinoita

Mieluummin hän olisi Pariisissa
mutta vielä repii postikortin peilin kulmalta

Tuo kohtaus Sacre Coeurin portailla on muuten ihan oikeasti koettu puolivahingossa pikaisen turistipäivän yhteydessä.

Minulle on annettu palautetta runokurssilla, että nämä voisivat toimia paremmin ensimmäisessä persoonassa; palaan ehkä asiaan joidenkin runojen myötä, kokeillen. Kaikki kun eivät tunnu toimivan.

Tämä on yksi suosikeistani Pariisittomissa:

Kohtalokas ei kaipaa dramatiikkaa

Hän kietoutuu silkkiin aina kun on vähäinen tilaisuus
hiljaisina yksinäisinä iltapäivinä kun jo hieman hämärtää
tanssii vanhojen levyjen tahtiin korkotohveleissaan
Koettaa unohtaa ettei menneisyydessään
ole vielä mitään salattavaa

Hän hallitsee maailmaa
– ja kapinoi sitä vastaan –
huulipunallaan

Kirjoittaa tummanpunaisia iskulauseita seiniin
ja sulkee suudelmin

Nojatessaan ovenkarmiin savuke kädessään
hän on salaperäisempi kuin pieni käsilaukkunsa
johon mahtuu kaikki mitä tarvitaan
ja absinttia pikkupullossaan

Lähtiessään ulos rajaa silmänsä mustalla
silloin hänen nimensä on never-never-nevermore

Eräs ystäväni muistuttaa paljonkin tämän runon hahmoa, on ehkä ollut suoraan inspiraationlähde. Hän on niin tyyliltään kuin elämältään todellinen femme fatale.

Tällä hetkellä Pariisittomia on noin 10 kappaletta ja ideoita ainakin viiteen muuhun. Olen hakenut inpsiraatiota kirjallisuudesta, muun muassa vanhat matkakertomukset Pariisista ovat olleet lukemistonani, elokuvista: ranskalaisethan ovat tehneet todella hyviä elokuvia myös ennen uutta aaltoa, ja kuvataiteesta.

Koska olen ikuinen editoija, nämä runot tulevat varmasti muuttamaan muotoaan vielä monta kertaa. Palautetta otan mielelläni vastaan.

1 Comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot