Monthly Archives: November 2013

Lapsuudenrunoja

Aloitin runojen kirjoittamisen jo 4-vuotiaana. Ensimmäinen runoni (tai no, siihen aikaan ne olivat “lauluja”), äidille saneltu, on 4-vuotiaana kirjoitettu ja ajoittuu vuoteen 1995:

Iso vanha ruukku
Armas kaikki
Sermas suukko
Vanhat ihmiset oli ennen
Suomi on jääkiekon maailmanmestari

Olimme samana vuonna käyneet Kreetalla, ilmeisesti vanhat saviruukut olivat tehdneet minuun vaikutuksen. Ja tästä huomaa, että olin jo pienestä kovin historiakiinnostunut! Olen varmaan tuosta lähtien kirjoitellut tai sanellut runoja. Erityisesti ala-asteen aikana kirjoitin runoja kortteihin ja jopa aineita runomuodossa. Vaikutteita tuli ilmeisesti lastenloruista, musiikkitunneilta (vaikka olin ja olen yhä taitava laulamaan nuotin vierestä, eh). Varmaan jo 8-vuotiaasta lähtien lukemistona Louisa May Alcottin Pikku Naisia ja L. M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat. Niissähän tytöt harrastivat kirjoittamista ja kirjoittelvat runoja toisilleen. Kirjoitin jonkinlaisia balladeita ja satuja. Esimerkiksi tämä runo, joka on kuin suoraan tytökirjasta, olin 9-vuotias.

Kauas laaksojen taa

Kauas laaksojen taa
pieni lintu lentää.
Katso lintua liihottavaa
kyllä se sinne entää.

Kauas laaksojen taa
pieni kettu kävelee.
Katso kettua vaeltavaa
kyllä se sinne pääsee.

Kauas laaksojen taa
minäkin katoan!
Siellä on onnen maa,
nään eläintenkin ilotsevan.

Tyttökirjojen ullakkoromantiikan vaikutus oli aika selkeä. Näyte vuodelta 2002, kun olin 12-vuotias:

Sukujen laulu

Valokuva-albumissa hymysuin
Herrat ja rouvat koreissa vaatteissaan
Katsovat ilmein lukituin
omista kuvistaan.

Ja sukujen laulu soi
avatessa soittorasiaa.
Ja se kertoa voi
monta tarinaa.

Päiväkirjat hyllyllään
lukijaansa odottaa.
Ja vanhat kuvat hymyillään
kertoo tarinaa.

Ja sukujen laulu soi
vuodesta vuotehen.
Ja valokuva-albumin selata voi
kannesta kantehen.

“Lukituin ilmein” on muuten nytkin katsottuna hieno ilmaisu. Olin kieltämättä myös varsin taitava loppusointujen kanssa. Riimittely oli minulla pitkään verissä. Saima Harmajan lisäksi luin Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää, ehkä vähän Eino Leinoakin.

13-vuotiaasta eteenpäin kirjoitin paljon fantasiarunoja. Olin lukenut Kalevalan (alkuperäisenä) sekä Tarun sormusten herrasta ja inspiroitua sen balladeista. Ehkä näistä olisi saanut jonkinlaisen fantasiataruston aikaan. Minulla oli runoja vuodenajoista ja taivaankappaleista. 2003:

Kuuntytär

Kuunsilta heijastuu
veteen hopeiseen.
Ja hopeiset aallot lyö
rantaan kultaiseen.

Ja rannalla istuu
Kuuntytär yksinään
ja katseen kultahiekkaan
hän suuntaa mietteissään.

Siitä alkaa meri,
jota kukaan ei ole tutkinut.
Loputtoman maailman laidan
ovat nähneet vain fregattilinnut.

Meri jatkuu maailman ääriin
ja ponkaisee sieltä takaisin…
Tätä kaikkea kuu on katsonut
ikiajat kasvoin kultaisin.

Tätä Kuuntytär miettii.
Kuunsiltaa suudellen
hän siunaa tämän maan
ja kotinsa ikiaikaisen.

ja 2004:

Tähtien tytär

Valkeassa tähtipuvussani
olin kauniimpi kuin kukaan muu.
Eksynyt tähti loisti otsallani,
tähtien luo mun on kaipuu.

Minut tähtien luota karkotettiin,
olin kauniimpi kuin kuningatar Kuu.
Nyt katson ylös tähtiin loistaviin,
tähtien luo mun on kaipuu.

Synkässä metsässä on nyt majani,
uhkaava sen jokainen puu.
Tähtien luona oli ennen kotini,
tähtien luo mun on kaipuu.

Olin kauniimpi kuin kuningatar Kuu,
päivä mailleen jo vaipuu.
Olin tähdistä kauniimpi kuin kukaan muu,
tähtien luo mun on kaipuu.

14-vuotiaana äiti osti minulle Edith Södergrania. Vielä niin nuorena pidin runoja vääränlaisina, koska niissä ei ollut loppusointuja. Myöhemmin ymmärsin niiden hienouden ja kirjoitin vapaamittaisen runon, jossa näkyy mielestäni myös Saima Harmajan vaikutusta:

Ristiriita

Minä laskeuduin alas Tuonelaan
leikatakseni Kuoleman viitasta palasen
kirjoittaakseni siihen tulilinnun sulalla
elämänvoittoisia runoja.

Vielä tämänkin jälkeen taisin pysyä fantasia- ja riimittelylinjalla jonkin aikaa, mutta vähitellen runokieleni alkoi muuttua kokeilemammaksi. Siitä ehkä myöhemmin.

Advertisements

2 Comments

Filed under Uncategorized