Ajatuksia taiteellisesta kunnianhimosta

Olen eksyksissä inspiraationi kanssa. Työstän vanhoja novelleja, etsin uusia ideoita, en oikein voi keskittyä mihinkään muuuhun kuin kirjoittamiseen. Jotenkin levottomasti ja kärsimättömästi poukkoilen tekstistä toiseen ja tarkkailen ideoitani. “Levoton inspiraatio” – hassu määritelmä, joka tarkoittaa tavallaan pakonomaista kirjoittamista ja ideointia. En saa nukuttua, kun tekstejä pyörii päässä liikaakin. Mukava tunne, vaikka vähän uuvuttava. Jos velvollisuuksia mietitään, minun pitäisi mieluumin tehdä koulutöitä, mutta toisaalta…

We can forgive a man for making a useful thing as long as he does not admire it. The only excuse for making a useless thing is that one admires it intensely.
All art is quite useless.

– Oscar Wilde, The Picture of Dorian Gray

Viisaita sanoja. Kirjallisuus on taidetta ja periaatteessa hyödytöntä – eikä hyödyttömiä asioita halua tehdä, jos ei edes pidä sen tekemisestä. Pitää olla intohimoa ja uskallusta. Ehkä hieman Wilden inspiroimana koin pienen valaistuksen ja kirjoitin seuraavan ajatuksen muistikirjaani:

Taide ilman kunnianhimoa on hukkaan heitettyä työtä.

Toisin sanoen: Miksi luoda taidetta anteeksipyydellen ja miettien, ettei sille olisi aikaa?

Ja erityisesti: miksi pyrkiä keskinkertaisuuteen kun voi olla todella hyvä?

Ilman intohimoa taiteen, tai no, melkein minkä tahansa asian tekeminen menee hukkaan. Kuitenkin tähän on lisättävä myös kunnianhimoa: miksi tuhlata aikaa “hyödyttömään”, jos lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla?

Olen määritellyt itseni aina kirjoittajaksi, luultavasti ihan 4-vuoiaasta alkaen, kun aloin kirjoittaa “lauluja”.

Silti asenteeni on ollut viime vuosina “Joo, no minä tykkään kirjoittaa. Voisin olla kirjailija, mutta en usko, että kukaan pitää teksteistäni. Eikä kirjailijan uralla elä” Joskus yläasteella ja lukiossa olin paljon itsevarmempi kirjoittamisiani kohtaan, se myönnettäköön. Minulla oli silloin kunnianhimoa ja halusin menestyä kirjoittajana. Kun aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa, luulen, että aloin hävetä salaa kirjallista kunnianhimoani. Kirjallista intohimoani en hävennyt enkä ole koskaan piilotellutkaan sitä. Blogin aloitustekstissä taisinkin jo mainita tästä: “Sanon koko ajan, että kirjoittaminen on intohimoni.” Kunnianhimo on siis puuttunut!

Intohimo kun voi olla pelkkää haaveilemistakin. Siihen, että tekisi jotain, tarvitaan jo kunnianhimoa. Sitä olen etsinyt viime aikoina ja aion kasvattaa nyt.

Yritän saada pian ehkä parikin novellia tänne blogin puolelle – sitten, kun olen edes jonkin verran tyytyväinen niihin. Ne ovat tuskin täydellisiä – koska mikään ei ole täydellistä.

Advertisements

4 Comments

Filed under Ajatuksia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Tunnelmia

4 responses to “Ajatuksia taiteellisesta kunnianhimosta

  1. tuttu tunne! olen huomannut viime aikoina alkaneeni jopa piilotella kirjoittamistani ja selitellä sitä tyyliin “joo olen kirjoittanut joka päivä viimeisen yhdeksän vuoden ajan niin olen tottunut niin siksi tässä kirjoitan, en minä muuten mutta kun on nyt muodostunut tällainen tapa”. Outoa, mikähän siinä pelottaa!

    • Kiitos kommentistasi, Ada! Sait kunnian olla ensimmäinen kommentoija koskaan blogissani. (Blogin ulkopuolelta olen saanut pari kommenttia, mutta eri asiahan se on.)

      Aloin itsekin pohtia, mikä tuossa pelottaa, ja tajusin, että johtuukohan se aikuistumisesta? Aikuisena pitäisi olla järkevä ja tietää mikä tekee. Teini-ikäiseltä taiteilijanalulta ei vaadita, että olisi mitenkään menestynyt. Mutta aikuisena jos tekee taidetta (tai muuta hyödytöntä), pitäisi ehkä olla jonkinasteisesti menestynyt ja saada mainetta tai vähintään opiskella alaa? Minähän en julkaise tekstejäni mitenkään korkealla profiililla tai edes esitä niitä. Kirjoittamistakaan en opiskele. (Ainakaan vielä.)

      Eikä asiaa edistä se, että meidän ikäisiä ja nuorempiakin on jo alkanut menestyä kirjoittamalla tai muulla taiteella, ja se kieltämättä nostaa paineita. Pitäisikö minunkin olla jo jotain?

      Miten tätä selkeyttäisi – ikään kuin ei kehtaisi sanoa olevansa taiteilija (tai jokin alakategoria, kuten kirjailija), jos työt makaavat pöytälaatikossa, toistaseksi? Tekee hyödyttömiä asioita vain itsensä iloksi? Ehkä siksi kuulutan kunnianhimon perään.

      Pari konkreettistakin tilannetta on ollut. Kun minusta kirjoitettiin lehtijuttua, mietin voinko määritellä itseäni runoilijaksi, vaikka olen vain yhden pikkuruisen omakustanteen julkaissut. Ja olen taiteilijoillekin esitelllyt itseni, että minäkin olen olevinani taiteilija.

      P.s olenko koskaan sanonut, että kadehdin sitä, että kirjotat joka päivä? Minä kirjoitan vain inspiraation vallassa ja koen syyllisyyttä itseäni kohtaan, etten kirjoita tarpeeksi.

      • Jatkoajatuksia vielä: Ehkä taiteellisuutensa esitteleminen on siksikin vaikeaa, että ikään kuin Suomessa ei saisi olla kunnianhimoinen ja ylpeä tekemisistään…

        Vaatimattomuus on jotenkin äärimmäisyyksiin asti hyve. Harmillista, että ujous omaa kunnianhimoaan kohtaan johtaa ainakin minulla itsesensuuriin.

  2. keskustellaan me sitten, jos ei kukaan muu tule kommentoimaan!

    Aikuistuminen varmasti vaikuttaa ainakin! 15-vuotiaana oli helppoa olla menestynyt kun oli jopa julkaissut nuorten kirjoituskilpailun antologiassa (ainoa kaunokirjallinen teksti, joka minulta on Scriptorin ulkopuolella julkaistu) ja leikkiä älykästä ihan vain siksi, että kirjoittaa. Teini kuitenkin identifioituu aika paljon harrastusten kautta: teinit ovat jalkapalloilijoita tai uimareita tai viulisteja tai kirjoittajia. (Vaikka huomaan maininneeni usein kirjoittamisen harrastuslistassani viimeisenä, vaikka pidän sitä tärkeimpänä: on niin helppoa sanoa soittavansa kannelta, sitä ei tarvitse selitellä, kuten taas vastausta kysymykseen, että mitäs sitten kirjoitat.)

    Lukion jälkeen on kuitenkin ensisijaisesti opiskelija (tai valmistunut), ja en kai minä voi tietää kirjoittamisesta mitään, kun en opiskele sitä, en edes äidinkieltä tai kirjallisuutta! Enkä etenkään ole koskaan julkaissut mitään sen erityisempää.

    Ehkä kirjoittamisesta puhuminen on vaikeaa, koska siitä ei ole mitään välitöntä hyötyä samalla tavalla kuin perinteisistä harrastuksista: “juostessa tulee hyvä olo! Bändissä tapaa automaattisesti kavereita! Savikerhossa tein teekuppeja!” Eikä sitä voi esitellä (“hei soitan smoke on the waterin tällä kitaralla, katsokaa!”), tai voi, mutta silloin kyse on juurikin blogin mainostamisesta – mistä helposti tulee jotekin itseä korostava olo.

    Ehkä kirjoittajia pelottaa yleensäkin korostaa itseään, varmasti moni kirjoittaa juuri siitä syystä. Itse en varmaan uskaltaisi pitää tällaista blogiakaan: pelkäisin, että nyt pitää kirjoittaa jotakin tosi hienoa ja juuri siitä mistä on blogissa puhunut. En tykkää puhua teksteistäni oikeastaan missään kirjoittamisen vaiheessa ellei sitten jollain ole selkeää palautetta.

    En varmasti voisi kirjoittaa päivittäin, jos kirjoittaisin niin paljon runoja kuin sinä! Mutta pidemmät tarinat onnistuvat. Ja kirjoitan päivässä aina vähintään 250 sanaa, eli ei kovin paljon, tapahtumat eivät siinä yleensä juuri etene.

    Ja koen itsekin aina huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi kirjoittaa enemmän!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s