Minulla on jo pitkään ollut mielessä eräs runosarja. Pariisittomat alkoi siitä, kun koulun taidehistorian tuntien aikana mietin suosikkitaiteilijaani Degasia, jonka näkö alkoi huonontua vanhemmalla iällä. Ajatus herätti inspiraation, ja kyseinen runo on nyt tässä muodossa:
Sokea ei kaipaa valoa
Hän omistaa vain tuolin ja sängyn
ne pari maalausta jotka eivät koskaan myyneet
pääsee suihkuun vain sateen jälkeen
valmistaa ruokansa kaasukeittimellä
eivätkä lamput ole toimineet vuosiin
Ennen hän mietti mihin tarvitsi kattoikkunaa
Aurinko valvotti häntä päivisin
Öisin erotti ehkä joskus nousevan planeetan
viereisen savukemainoksen hehkusta
ja radioantennin varoitusvalosta lentokoneille
Nyt hän on kiitollinen valokeilan lämmöstä
se tuo mieleen ne harvat aamut
jolloin hän heräsi parvekkeelle tupakoimaan
luoden tylsistyneen katseen ohikulkijoihin;
utuisina kuin Degasin ballerinat
vilisivät ohi joutilaisuutta halveksuen
Hän kaipaa vieläkin kaupunkiin jota ei ole nähnyt
hellii unissaan vanhaa tuliaista matkamuistotorilta
kullattua kuvaa Montmartresta
Hän toivoo että äänet ja tuoksut olisivat ennallaan
jos lähtisi sinne vielä kerran
Huomasin runon sukulaisuuden vuotta aiemmin kirjoitettuun runoon kulkurista, ja aloin kehitellä ideaa; runoja ihmisistä, jotka elävät kuin kliseiset pariisilaishenkilöt, mutta kuten runosarjan nimikin sanoo: ilman Pariisia.
Saman vuoden syksynä veljeni lähti viettämään vaihto-oppilasvuotta Pariisiin. Kävin sinä aikana Pariisissa kaksi kertaa ja ympäristö ehkä inspiroi minua hieman seuraavassa runossa. Tunnustan, että tämä kaipaisi korniudessaan paljon hiomista vielä, mutta se on “pariisittomin” tällä hetkellä. Muissa ei ole (onneksi) näin pahoja Pariisi-kliseitä:
Uneksija ei kaipaa nostalgiaa
Hän näkee Eiffel-tornin hampaita pestessään
Syö kuivahtaneita voisarvia
valmistaa maitokahvinsa pikajauheesta
Haaveilee Seinen rannoista syksyisin
miten upeita kuvia sieltä ikuistaisi
kulkien silloilla kaatosateessa
jostain kauempaa soisi La Vie en Rose
Mieluummin hän olisi Pariisissa
asuisi leipomon yläkerrassa
hymyilisi päivittäin hedelmäkauppiaalle
Istuisi Sacre-Coeurin portailla auringonlaskua ihaillen
patonki, camembert ja punaviini eväänään
tasanteella soitettaisiin espanjalaisia balladeita
kerrottaisiin imeliä rakkaustarinoita
Mieluummin hän olisi Pariisissa
mutta vielä repii postikortin peilin kulmalta
Tuo kohtaus Sacre Coeurin portailla on muuten ihan oikeasti koettu puolivahingossa pikaisen turistipäivän yhteydessä.
Minulle on annettu palautetta runokurssilla, että nämä voisivat toimia paremmin ensimmäisessä persoonassa; palaan ehkä asiaan joidenkin runojen myötä, kokeillen. Kaikki kun eivät tunnu toimivan.
Tämä on yksi suosikeistani Pariisittomissa:
Kohtalokas ei kaipaa dramatiikkaa
Hän kietoutuu silkkiin aina kun on vähäinen tilaisuus
hiljaisina yksinäisinä iltapäivinä kun jo hieman hämärtää
tanssii vanhojen levyjen tahtiin korkotohveleissaan
Koettaa unohtaa ettei menneisyydessään
ole vielä mitään salattavaa
Hän hallitsee maailmaa
– ja kapinoi sitä vastaan –
huulipunallaan
Kirjoittaa tummanpunaisia iskulauseita seiniin
ja sulkee suudelmin
Nojatessaan ovenkarmiin savuke kädessään
hän on salaperäisempi kuin pieni käsilaukkunsa
johon mahtuu kaikki mitä tarvitaan
ja absinttia pikkupullossaan
Lähtiessään ulos rajaa silmänsä mustalla
silloin hänen nimensä on never-never-nevermore
Eräs ystäväni muistuttaa paljonkin tämän runon hahmoa, on ehkä ollut suoraan inspiraationlähde. Hän on niin tyyliltään kuin elämältään todellinen femme fatale.
Tällä hetkellä Pariisittomia on noin 10 kappaletta ja ideoita ainakin viiteen muuhun. Olen hakenut inpsiraatiota kirjallisuudesta, muun muassa vanhat matkakertomukset Pariisista ovat olleet lukemistonani, elokuvista: ranskalaisethan ovat tehneet todella hyviä elokuvia myös ennen uutta aaltoa, ja kuvataiteesta.
Koska olen ikuinen editoija, nämä runot tulevat varmasti muuttamaan muotoaan vielä monta kertaa. Palautetta otan mielelläni vastaan.
Romaanielämää 