Monthly Archives: April 2013

Anna Ahmatovan aika ja runous

Löysin Facebookista tuttavani kautta Anneli Heliön ylläpitämän sivun Anna Ahmatovan aika ja runous – ja sanottakoon, että olen vasta nyt löytänyt kunnolla Anna Ahmatovan runouden hienouden, siitä huolimatta, että minulla on suomennettu kokoelma Ahmatovaa. En osaa venäjää, mutta suomennokset ovat ilmeisesti hyviä – joka tapauksessa ne toimivat. Haluaisin jakaa teille ne joihin ihastuin erityisesti; kysyin sivuston ylläpidolta luvan näiden julkaisemiseen.

On itse asiassa aika hienoa, kun aamulla lukee sattumalta runon, josta tavallaan saa vastauksen siihen, mitä lukisi seuraavaksi:

Anna Ahmatova

Hamletia lukiessa

1.
Autio maa pöllysi kalmiston oikealla puolella,
joki oli taivaansininen sen taustalla.
Sanoit minulle: ”No mikä ettei, mene luostariin
tai jonkun narrin kanssa naimisiin.”
Vain prinssit puhuvat aina niin,
mutta minä panin tämän puheen muistiini.
Leiskukoon se läpi sadan aikakauden
kärpännahkaviittana harteillasi.

2.
Ja aivan kuin erehdyksessä
minä sanoin: ”Sinä…”
Hymyn varjo valaisi
rakkaita piirteitä.

Samantapaisesta puheesta
jokaisen katse leimahtaa…
Minä rakastan sinua, kuin neljäkymmentä
lempeää nunnaa.

Kiova 1909

suom. Anneli Heliö

Runo on kokoelmasta Ilta (1912)

Tästä tuli heti lempirunoni.

Minulla on täällä aika vähän kirjoja mukana, ja niiden joukossa sattumoisin juuri Hamlet, vanhana suomennoksena; se on ollut tarkoituksena lukea jo pitkään. Kyseinen Shakespearen klassikko on tällä hetkellä keskeneräisten kirjojen pinossa.

Toinen runo, joka ilahdutti aivan uutena tuttavuutena:

Anna Ahmatova

Nurkassa vuohta muistuttava
vanha mies ahmii Figaroa.
Kädessäni on käyttämätön kynä.
On vielä varhaista kotiin palata.

Minä käskin sinun lähteä.
Silmäsi kertoivat minulle heti kaiken…
Lattialla on paksulti sahanpurua
ja puolikuun muotoisessa salissa tuoksuu alkoholilta.

Ja tämä on nuoruutta – upeaa aikaa
………………………………………

Eilen minun olisi pitänyt hirttäytyä
ja tänään junan alle heittäytyä.

Kevät 1911
Pariisi

suom. Anneli Heliö

Ehkä ymmärrättekin miksi – Pariisittomieni vuoksi pidin. Minulla on toki oma tyylini, mutta silti – Ahmatova käyttää mustaa huumoria loppukaneeteissaan ja jopa itsemurhateemaa, joita minäkin olen sortunnut käyttämään parissa runossani. Runoilijan kuolema Pariisissa ei kylläkään ole mikään uusi idea – ainakaan Cesar Vallejon kuuluisan “Minä kuolen Pariisissa” -runon jälkeen.

Advertisements

Leave a comment

Filed under Kirjallisuus, Tunnelmia

Pariisittomat

Minulla on jo pitkään ollut mielessä eräs runosarja. Pariisittomat alkoi siitä, kun koulun taidehistorian tuntien aikana mietin suosikkitaiteilijaani Degasia, jonka näkö alkoi huonontua vanhemmalla iällä. Ajatus herätti inspiraation, ja kyseinen runo on nyt tässä muodossa:

Sokea ei kaipaa valoa
 
Hän omistaa vain tuolin ja sängyn
ne pari maalausta jotka eivät koskaan myyneet
pääsee suihkuun vain sateen jälkeen
valmistaa ruokansa kaasukeittimellä
eivätkä lamput ole toimineet vuosiin

Ennen hän mietti mihin tarvitsi kattoikkunaa
Aurinko valvotti häntä päivisin
Öisin erotti ehkä joskus nousevan planeetan
viereisen savukemainoksen hehkusta
ja radioantennin varoitusvalosta lentokoneille

Nyt hän on kiitollinen valokeilan lämmöstä
se tuo mieleen ne harvat aamut
jolloin hän heräsi parvekkeelle tupakoimaan
luoden tylsistyneen katseen ohikulkijoihin;
utuisina kuin Degasin ballerinat
vilisivät ohi joutilaisuutta halveksuen

Hän kaipaa vieläkin kaupunkiin jota ei ole nähnyt
hellii unissaan vanhaa tuliaista matkamuistotorilta
kullattua kuvaa Montmartresta
Hän toivoo että äänet ja tuoksut olisivat ennallaan
jos lähtisi sinne vielä kerran

Huomasin runon sukulaisuuden vuotta aiemmin kirjoitettuun runoon kulkurista, ja aloin kehitellä ideaa; runoja ihmisistä, jotka elävät kuin kliseiset pariisilaishenkilöt, mutta kuten runosarjan nimikin sanoo: ilman Pariisia.

Saman vuoden syksynä veljeni lähti viettämään vaihto-oppilasvuotta Pariisiin. Kävin sinä aikana Pariisissa kaksi kertaa ja ympäristö ehkä inspiroi minua hieman seuraavassa runossa. Tunnustan, että tämä kaipaisi korniudessaan paljon hiomista vielä, mutta se on “pariisittomin” tällä hetkellä. Muissa ei ole (onneksi) näin pahoja Pariisi-kliseitä:

Uneksija ei kaipaa nostalgiaa

Hän näkee Eiffel-tornin hampaita pestessään
Syö kuivahtaneita voisarvia
valmistaa maitokahvinsa pikajauheesta
Haaveilee Seinen rannoista syksyisin
miten upeita kuvia sieltä ikuistaisi
kulkien silloilla kaatosateessa
jostain kauempaa soisi La Vie en Rose

Mieluummin hän olisi Pariisissa
asuisi leipomon yläkerrassa
hymyilisi päivittäin hedelmäkauppiaalle

Istuisi Sacre-Coeurin portailla auringonlaskua ihaillen
patonki, camembert ja punaviini eväänään
tasanteella soitettaisiin espanjalaisia balladeita
kerrottaisiin imeliä rakkaustarinoita

Mieluummin hän olisi Pariisissa
mutta vielä repii postikortin peilin kulmalta

Tuo kohtaus Sacre Coeurin portailla on muuten ihan oikeasti koettu puolivahingossa pikaisen turistipäivän yhteydessä.

Minulle on annettu palautetta runokurssilla, että nämä voisivat toimia paremmin ensimmäisessä persoonassa; palaan ehkä asiaan joidenkin runojen myötä, kokeillen. Kaikki kun eivät tunnu toimivan.

Tämä on yksi suosikeistani Pariisittomissa:

Kohtalokas ei kaipaa dramatiikkaa

Hän kietoutuu silkkiin aina kun on vähäinen tilaisuus
hiljaisina yksinäisinä iltapäivinä kun jo hieman hämärtää
tanssii vanhojen levyjen tahtiin korkotohveleissaan
Koettaa unohtaa ettei menneisyydessään
ole vielä mitään salattavaa

Hän hallitsee maailmaa
– ja kapinoi sitä vastaan –
huulipunallaan

Kirjoittaa tummanpunaisia iskulauseita seiniin
ja sulkee suudelmin

Nojatessaan ovenkarmiin savuke kädessään
hän on salaperäisempi kuin pieni käsilaukkunsa
johon mahtuu kaikki mitä tarvitaan
ja absinttia pikkupullossaan

Lähtiessään ulos rajaa silmänsä mustalla
silloin hänen nimensä on never-never-nevermore

Eräs ystäväni muistuttaa paljonkin tämän runon hahmoa, on ehkä ollut suoraan inspiraationlähde. Hän on niin tyyliltään kuin elämältään todellinen femme fatale.

Tällä hetkellä Pariisittomia on noin 10 kappaletta ja ideoita ainakin viiteen muuhun. Olen hakenut inpsiraatiota kirjallisuudesta, muun muassa vanhat matkakertomukset Pariisista ovat olleet lukemistonani, elokuvista: ranskalaisethan ovat tehneet todella hyviä elokuvia myös ennen uutta aaltoa, ja kuvataiteesta.

Koska olen ikuinen editoija, nämä runot tulevat varmasti muuttamaan muotoaan vielä monta kertaa. Palautetta otan mielelläni vastaan.

1 Comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot

Prahan kevät

Tietenkin kesti melkein kuukausi, ennen kuin jaksoin päivittää uudestaan. Tähän väliin on mahtunut seikkailuja niin Prahassa kuin pienessä pikkukylässä Tsekin eteläpuolella.

Maaliskuussa kävin Prahassa ja rakastuin kaupunkiin sen koleudesta huolimatta. Metrossa ujo poika tuijotti minua ihaillen lukulaitteensa takaa, laukkukauppias ilahtui kun kuuli että olen kotoisin Suomesta ja huomautti, että hänellä on myytävänä myös turkiksia – näitä sattumuksia. Löysin kahvilan, jossa oli divari, taidegalleria, sekalaiset huonekalut ja oranssinpunaiset seinät. Tunsin sulatuvani sinne hyvin. Näin uusia upeita taitelijoita taidemuseoissa. Äitini perheystävä esitteli minulle kaupungin kubistisen puolen – arkkitehtuuria, jollaista ei muualla ole. Minä haluaisin asua Prahassa joskus jonkin aikaa.

Pienessä pikkukylässä majoituimme likaiseen ja kylmään kirkon asuntolaan. Kokemus sekin, nyt jokainen hostelli tuntuu luksukselta. Kyseessä oli koulun projekti, jota varten haastattelimme ihmisiä. Alkoholia tarjottiin, joten kaikki olivat lähinnä humalassa, maanantaina vieläpä pääsiäisen juhlinnan vuoksi. Onneksi kukaan ei ollut pelottava humalassa ja itse pystyin pitämään pääni selvänä.

Olen tavannut ihmisiä lähes satunnaisesti ja kahviloiden tarjoilijat hymyilevät minulle kuin tuntisivat. Luulen että he tervehtisivät minua, jos tulevat kadulla vastaan. Niin, ja kyllä minä opiskelen täällä! On aika onnellista, että opiskeluihini kuuluu teatterikäyntejä ja taiteen tutkimista, muun muassa. Esseitä pystyy hyvin kirjoittamaan kahviloissakin. Tänä iltana on vuorossa Vaclav Havelista kertova näytelmä, odotan itse asiassa aika innolla.

Brnossa on hyvin lämmin ja aurinkoinen huhtikuu – ei tarvitse edes trenssitakkia. Kevät tuntuu jotenkin voimakkaan ihmeelliseltä – ehkä se on Prahan kevät, joka tuulee tänne asti. Luulen, että kevään takia haluan kovasti lukea runoutta. Harmittelen, ettei tullut otettua yhtään runoteosta mukaan. Onneksi Internetin ihmemaailmasta löytyy sekä suomeksi että englanniksi hyvää runoutta.

Vaatimattomaan suomalaiseen tapaan tuntuu typerän itserakkaalta sanoa se totuus, että elämä on tällä hetkellä aika ihanaa. Kevät on niin kaunis, että minulla on suuri houkutus karata Prahaan päiväksi.

Leave a comment

Filed under Romaanielämä, Tunnelmia