Novellinalku

Kirjoitin eilen, kirjoitusinspiraatiossa, alun novelliin. Ensimmäisten rivien kirjoittaminen oli hankalaa, vaikka tiesin lopun, jonka olin jo kirjoittanut talteen. Nyt en ole varma, käytänkö kyseistä loppua sittenkään, riippuu paljon siitä, mihin suuntaan keskikohta kehittyy.

Eniten harmittelin sitä, että alku tuntui vähän kliseiseltä, mutta päätin, että antaa mennä. Minulla jokin pieni kriitikko pääni sisällä, joka antaa jatkuvaa palautetta kirjoituksilleni ja pysäyttää kirjoittamisen, huomauttaen, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä.

Kuitenkin. Jos ei ole aikoihin kirjoitellut, ei voi odottaa, että keksisi kauhean omaperäisiä ideoita. Tämä teksti tulee varmasti työstettyä paremmaksi.

Vertasin rannekelloani rautatieaseman juna-aikataulujen digitaaliseen numerotauluun. Ne näyttivät samaa aikaa, joten tiesin, että vielä en ollut tarpeeksi kaukana. Joskus oli sanonta: mene länteen, nuori mies. Ajattelin: mene länteen, nainen. Ei kultaa kaivamaan, mutta hae elämääsi tunti lisää.

Halusin uskotella, että olin jättämässä menneisyyteni taakseni, kuten miljardit muut ovat tehneet ihmiskunnan tietoisuuden alkuhetkestä lähtien. Totuus oli, että minulla ei ollut menneisyyttä hukattavana, päinvastoin: menneisyyteni oli jo kadonnut viimeisten vuosien aikana. Olin elänyt tyhjiössä, jossa aika oli kiitänyt jonnekin, tuijottaen sotkuisiin nurkkiin ja käyden ulkona sen verran, että pysyisi hengissä.

Mitenkö tästä jatkan? Haluan kokeilla, osaanko vangita pysähtyneen hetken junaan tai asemalle. Vielä riittää kirjoitettavaa, mutta enemmän on kuin vain tämä alku.

Alku

Minun on jo pitkään pitänyt aloittaa blogi.

Tämä on avoin muistikirja, joka tulee sisältämään tarinoita elämän pienistä sattumuksista, runoja, kirjoitusideoista ja -inspiraatioista kertominen. Parhaassa tapauksessa ehkä romaanin kehittelyä. Blogin nimi ei kuitenkaan viittaa ihan siihen, ehkä osittain; ennemmin nimi tulee siitä, että elämässäni tuntuu tapahtuvan asioita, jotka voisivat olla pieniä kohtauksia kirjoista tai elokuvista.

Uutena vuotena lupasin, että tänä vuonna kirjoitan enemmän. Sanon koko ajan, että kirjoittaminen on intohimoni. Mutta silti en kirjoita niin paljon kuin haluaisin tai voisin. Miksi? Osa syistä liittyy ehkä siihen, että opiskelen sinällään jo luovaa alaa, ja luovuuteni ei ehdi jakautua kirjoittamiseen. Toisekseen opiskelustressi ja opiskelu itsessään valtaa ajatuksiani hieman liikaa. Se aiheuttaa tavallaan ristiriitaisen tilanteen; tunnen syyllisyyttä tehdessäni koulutehtäviä, koska en kirjoita, kirjoitaessani tunnen syyllisyyttä, koska en opiskele. Voi olla, että en muutoin edes stressaisi asiasta, ellei opiskelutilanteeni olisi hankala. Nyt, kun valmistuminenkin on lähellä, niin olen päättänyt lopettaa “sitten kun on aikaa” -ajattelun.

Toisekseen, olen liian perfektionisti kirjoittajana. Hion tekstejä loputtomiin ja olen riippuvainen muiden mielipiteistä. Olen onnellinen, että minulla on ystäviä, jotka jaksavat lukea ja kommentoida sitä, mitä kirjoitan, mutta joskus mietin, ajattelenko liikaa tekstieni laatua. Silti. On valetta, että jokainen kirjailija kirjoittaisi vain itselleen. Kaikki kirjoittajat haluavat itselleen yleisön.

Sitä varten tämäkin blogi on olemassa. Täysin en vaadi yleisöä, mutta olen aina kiitollinen, jos joku tätä haluaa lukea.