Runo jonka kirjoitin 17-vuotiaana on nyt ajankohtaisempi kuin silloin.

Vuonna 38 jälkeen Saarikosken

Katselen Putinin pään yli ulos
Muistelen aikoja joita en koskaan nähnyt
Stalinin patsaat hymyä vailla
eihän Lenin koskaan nauranut

Aamuteeni on jäähtynyt käsiini
Katselen olematonta katuvilinää
jota en silti näe

Katselen Putinin pään yli ulos
niskani kipeäksi

Ehkä pitäisi vaihtaa suuntaa ja ikkunaa

2007

Pariisittomat 2

Pitkästä aikaa voisi päivittää. Pari runoa Pariisittomat-sarjasta:

Nautiskelija ei kaipaa elämää

Hän nostaa kapeat kasvonsa pöydän päältä
valjut silmät hehkuen lasien takaa
lausuu uusinta runoaan
ylväänä nuhjaantuneessa takissaan
syyttäen sataman porttoja surkeudestaan

Mitä siitä vaikka kukaan yleisössä
ei ymmärrä hänen sanomaansa
heiltä saa viiniä, sääliviä katseita
sanoja kielellä josta ei koskaan
oppinut edes alkeita

Kadulla hymyilee kurjuudestaan riemuiten
ei ole koskaan ollut näin onnellinen
hukuttautuisi nauraen Seineen
jos se virtaisi tämän kaupungin läpi

Romantikko ei kaipaa yksinäisyyttä


Hän karkasi rakkaansa kanssa
syrjäiseen hotelliin
josta oli huikeat näkymät
kaupungin savupiippuihin

He kävelisivät käsikkäin kujilla
syleillen toisiaan katulyhdyn valossa

Puistossa heittäytyisivät nurmikolle
laskisivat yhdessä tähtiä
ja pääsisivät sataan tuhanteen

Kuvauttaisivat kihlauksensa
lähtisivät kynttiläillalliselle
auringonlaskua merenrannalle katselemaan
varpaiden upotessa hiekkaan

He suutelivat junassa ensimmäisen kerran
toinen nappasi muistokseen hätäuloskäyntivasaran

Lyhyt dialogi

Joskus kulttuuri inspiroi hieman kyseenalaisesti. Rusalka-ooppera Brnossa inspiroi seuraavan dialogin kirjoittamiseen:

– Oletko koskaan kärsinyt sydänsuruista?
– Kerran. Hän oli oopperalaulajar, primadonna.
– Eikö hän rakastanut sinua?
– Oi kyllä! Tulenpalavasti.
– Mitä tapahtui?
– Hän kuoli käsivarsilleni.
– Oh.
– Mitä siitä, tyypillinen oopperarakkaus.

Kuinka omaperäinen tämä dialogi sitten on – jotain tuttua tässä makaaberissa huumorissa kalskahtaa. Kuitenkin oopperarakkaus on niin usein juoneltaan aika kamalaa; rakastutaan ensisilmäyksellä, vannotaan ikuista rakkautta, kohdataan vaikeuksia ja silti lopuksi toinen tai molemmat kuolevat.

Minulla on inspiraatio näytelmän kirjoittamiseen. Teatterimaailma on viime aikoina alkanut innostaa minua yhä enemmän. Opiskelen kyllä puvustajaksi, mutta se ei enää tunnu siltä, mitä haluaisin teatterissa tehdä: luoda jotain uutta ja vaikuttaa siihen, mitä esitetään.

Novellinalku

Kirjoitin eilen, kirjoitusinspiraatiossa, alun novelliin. Ensimmäisten rivien kirjoittaminen oli hankalaa, vaikka tiesin lopun, jonka olin jo kirjoittanut talteen. Nyt en ole varma, käytänkö kyseistä loppua sittenkään, riippuu paljon siitä, mihin suuntaan keskikohta kehittyy.

Eniten harmittelin sitä, että alku tuntui vähän kliseiseltä, mutta päätin, että antaa mennä. Minulla jokin pieni kriitikko pääni sisällä, joka antaa jatkuvaa palautetta kirjoituksilleni ja pysäyttää kirjoittamisen, huomauttaen, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä.

Kuitenkin. Jos ei ole aikoihin kirjoitellut, ei voi odottaa, että keksisi kauhean omaperäisiä ideoita. Tämä teksti tulee varmasti työstettyä paremmaksi.

Vertasin rannekelloani rautatieaseman juna-aikataulujen digitaaliseen numerotauluun. Ne näyttivät samaa aikaa, joten tiesin, että vielä en ollut tarpeeksi kaukana. Joskus oli sanonta: mene länteen, nuori mies. Ajattelin: mene länteen, nainen. Ei kultaa kaivamaan, mutta hae elämääsi tunti lisää.

Halusin uskotella, että olin jättämässä menneisyyteni taakseni, kuten miljardit muut ovat tehneet ihmiskunnan tietoisuuden alkuhetkestä lähtien. Totuus oli, että minulla ei ollut menneisyyttä hukattavana, päinvastoin: menneisyyteni oli jo kadonnut viimeisten vuosien aikana. Olin elänyt tyhjiössä, jossa aika oli kiitänyt jonnekin, tuijottaen sotkuisiin nurkkiin ja käyden ulkona sen verran, että pysyisi hengissä.

Mitenkö tästä jatkan? Haluan kokeilla, osaanko vangita pysähtyneen hetken junaan tai asemalle. Vielä riittää kirjoitettavaa, mutta enemmän on kuin vain tämä alku.