Category Archives: Uncategorized

Runoja ikävuosilta 12-17

Sanonpahan vain että on aika selvää että luin aikanaan aika paljon Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää ja Saima Harmajaa. Kehitin kyllä melko hyvän riimttelytaidon. Eli runoja vuosilta 2002-2007, jolloin olin noin 12-17 -vuotias.

Perhonen

Viimeinen perhonen
siivet hajallaan
liidellen, kaarrellen
lentää kuolemaan.

Vaan kevät otti sen
käsiin lämpimiin.
Ja uusin siivin perhonen
lentää juhliin keväisiin.

2002

Halla




Vapise, koko maa,
tänä yönä minä ratsastan.
Yli tämän kurjan maan
minä ratsuani kannustan.

Minä miekkani paljastan.-
Kuulkaa kaikki, minä olen Halla!
Jok’ikisen taivuttava
on minun kylmän miekkani alla.

Minä ratsastan nauraen
läpi tämän vapisevan maan
ruskean lehden jokaisen
mä jätän maahan paleltumaan…

Silti minä jätän
kyynelsilmin
hetkelliset timantit
ruohonkorsiin…

2003

Seuraavasta runosta sellainen tarina, että saman vuoden kesällä osallistuin kesämökkipaikkakunnan sanataidekurssille, neljä tyttöä siellä kai oli. Kurssilla pidettiin myös runoraati, jonne sai viedä myös omia runojaan. Tämä pääsi samalle tasolle Saima Harmajan “Rannalla” kanssa ja pisteyettiin paremmaksi kuin Saarikosken “Minä rakastan sinua kuin yksinäistä maata”. Viimeksi mainittu on kylläkin lempirunojani…

Lentovimma



Kun sain lentovimman,
sain siivet omat.
Taivaan taitavimman
mestarin takomat.

Höyhenet siivistä enkelten,
yhteen kiinnitetty nahkaniitein.
Näihin kyllästy mä ikinä en,
ne mestarin kanssa yhdessä tein.

Näillä mä lentää kauas voin,
mä kaikkein mahtavin oon.
Hetken siihen jo uskoin,
kunnes katsoin aurinkoon.

Ja muistin Ikaroksen,
joka ei enää lentänyt.
Hänen kohtaloaan halunnut en,
joten en enää lennä nyt.

Mutta nuo pilvet
houkuttelevat lentämään luokseen
heittämään pois siivet
niitten päälle nukahtaakseen.

2004

Sankariballadi. Selkeästi kieli poskella.

Pahan valtakunta ja ikuinen taistelu




Siellä missä taivas on tummansininen,
missä yöllä ei näy tähtiäkään
Vuori ympäröimänä tummien pilvien
tuhatniminen sankarien määräpää

Valtaistuimellaan istuu hän
yhtä mahtavana kuin ennenkin
hän, tuhatkasvoinen, eihän
sankarien vainoama olla voi?

Hän katsoo alas vuoreltaan,
taas joku sankari ratsastaa
terävä miekka kupeellaan
häntä surmaamaan

Pääseekö sankari yli rotkojen?
Onnistuuko vartijat ohittamaan?
pääseekö ohi luurankojen?
Tietenkin, sankari kun on.

Jo saapuu sankari luo valtaistuimen
Miekkaansa kohottaen raivoaa:
”Olet paha. Siks vaaroja uhmaten
tulin sinut surmaamaan”

Hänen on naurettava mahtavasti
vähäteltävä sankaria ja ylistettävä itseään
mielessään muistaa katkerasti
lohikäärmeet sentään rauhan sai

Häntä vain yhä vainotaan
vaikkei tee hän mitään
jakaa loitsuja eikä milloinkaan
onnistu maailmavalloituksessaan

Sankari voittaa, hän tietää sen
hänen on kuoltava vielä kerran
ja tämä kerta ei ole viimeinen
satujen aika ei ole vielä ohi.

2006

Ja Uuno Kailas -pastissi.

Painajainen



Se outo hahmo terävine hampaineen
Pelkkää pimeää mutta ei kuitenkaan
Öisin se hiipii minua katsomaan
Hiljaisena jää viereeni tuijottamaan

Sen silmät alati vaihtaa väriään
Se on niin valtava ettei rajoja näy
Vaanien odottaa ainoaa tilaisuuttaan
Suden lailla ulvoen kurkkuuni käy

Se sattuu kun epätoivon huudot
Kesken pahimman unen herättää
Itken levottomasti kun kuvittelen
Minun sieluni pedon kynsiin jää

Ja ainoa mitä näystä voin muistaa
On hirviön silmien säälittömyys
Pedon nimi jota kukaan kuulla ei voi
On pelkkä mykkä äänettömyys

2007

Advertisements

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Runo jonka kirjoitin 17-vuotiaana on nyt ajankohtaisempi kuin silloin.

Vuonna 38 jälkeen Saarikosken

Katselen Putinin pään yli ulos
Muistelen aikoja joita en koskaan nähnyt
Stalinin patsaat hymyä vailla
eihän Lenin koskaan nauranut

Aamuteeni on jäähtynyt käsiini
Katselen olematonta katuvilinää
jota en silti näe

Katselen Putinin pään yli ulos
niskani kipeäksi

Ehkä pitäisi vaihtaa suuntaa ja ikkunaa

2007

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot, Teksti, Uncategorized

Lapsuudenrunoja

Aloitin runojen kirjoittamisen jo 4-vuotiaana. Ensimmäinen runoni (tai no, siihen aikaan ne olivat “lauluja”), äidille saneltu, on 4-vuotiaana kirjoitettu ja ajoittuu vuoteen 1995:

Iso vanha ruukku
Armas kaikki
Sermas suukko
Vanhat ihmiset oli ennen
Suomi on jääkiekon maailmanmestari

Olimme samana vuonna käyneet Kreetalla, ilmeisesti vanhat saviruukut olivat tehdneet minuun vaikutuksen. Ja tästä huomaa, että olin jo pienestä kovin historiakiinnostunut! Olen varmaan tuosta lähtien kirjoitellut tai sanellut runoja. Erityisesti ala-asteen aikana kirjoitin runoja kortteihin ja jopa aineita runomuodossa. Vaikutteita tuli ilmeisesti lastenloruista, musiikkitunneilta (vaikka olin ja olen yhä taitava laulamaan nuotin vierestä, eh). Varmaan jo 8-vuotiaasta lähtien lukemistona Louisa May Alcottin Pikku Naisia ja L. M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat. Niissähän tytöt harrastivat kirjoittamista ja kirjoittelvat runoja toisilleen. Kirjoitin jonkinlaisia balladeita ja satuja. Esimerkiksi tämä runo, joka on kuin suoraan tytökirjasta, olin 9-vuotias.

Kauas laaksojen taa

Kauas laaksojen taa
pieni lintu lentää.
Katso lintua liihottavaa
kyllä se sinne entää.

Kauas laaksojen taa
pieni kettu kävelee.
Katso kettua vaeltavaa
kyllä se sinne pääsee.

Kauas laaksojen taa
minäkin katoan!
Siellä on onnen maa,
nään eläintenkin ilotsevan.

Tyttökirjojen ullakkoromantiikan vaikutus oli aika selkeä. Näyte vuodelta 2002, kun olin 12-vuotias:

Sukujen laulu

Valokuva-albumissa hymysuin
Herrat ja rouvat koreissa vaatteissaan
Katsovat ilmein lukituin
omista kuvistaan.

Ja sukujen laulu soi
avatessa soittorasiaa.
Ja se kertoa voi
monta tarinaa.

Päiväkirjat hyllyllään
lukijaansa odottaa.
Ja vanhat kuvat hymyillään
kertoo tarinaa.

Ja sukujen laulu soi
vuodesta vuotehen.
Ja valokuva-albumin selata voi
kannesta kantehen.

“Lukituin ilmein” on muuten nytkin katsottuna hieno ilmaisu. Olin kieltämättä myös varsin taitava loppusointujen kanssa. Riimittely oli minulla pitkään verissä. Saima Harmajan lisäksi luin Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää, ehkä vähän Eino Leinoakin.

13-vuotiaasta eteenpäin kirjoitin paljon fantasiarunoja. Olin lukenut Kalevalan (alkuperäisenä) sekä Tarun sormusten herrasta ja inspiroitua sen balladeista. Ehkä näistä olisi saanut jonkinlaisen fantasiataruston aikaan. Minulla oli runoja vuodenajoista ja taivaankappaleista. 2003:

Kuuntytär

Kuunsilta heijastuu
veteen hopeiseen.
Ja hopeiset aallot lyö
rantaan kultaiseen.

Ja rannalla istuu
Kuuntytär yksinään
ja katseen kultahiekkaan
hän suuntaa mietteissään.

Siitä alkaa meri,
jota kukaan ei ole tutkinut.
Loputtoman maailman laidan
ovat nähneet vain fregattilinnut.

Meri jatkuu maailman ääriin
ja ponkaisee sieltä takaisin…
Tätä kaikkea kuu on katsonut
ikiajat kasvoin kultaisin.

Tätä Kuuntytär miettii.
Kuunsiltaa suudellen
hän siunaa tämän maan
ja kotinsa ikiaikaisen.

ja 2004:

Tähtien tytär

Valkeassa tähtipuvussani
olin kauniimpi kuin kukaan muu.
Eksynyt tähti loisti otsallani,
tähtien luo mun on kaipuu.

Minut tähtien luota karkotettiin,
olin kauniimpi kuin kuningatar Kuu.
Nyt katson ylös tähtiin loistaviin,
tähtien luo mun on kaipuu.

Synkässä metsässä on nyt majani,
uhkaava sen jokainen puu.
Tähtien luona oli ennen kotini,
tähtien luo mun on kaipuu.

Olin kauniimpi kuin kuningatar Kuu,
päivä mailleen jo vaipuu.
Olin tähdistä kauniimpi kuin kukaan muu,
tähtien luo mun on kaipuu.

14-vuotiaana äiti osti minulle Edith Södergrania. Vielä niin nuorena pidin runoja vääränlaisina, koska niissä ei ollut loppusointuja. Myöhemmin ymmärsin niiden hienouden ja kirjoitin vapaamittaisen runon, jossa näkyy mielestäni myös Saima Harmajan vaikutusta:

Ristiriita

Minä laskeuduin alas Tuonelaan
leikatakseni Kuoleman viitasta palasen
kirjoittaakseni siihen tulilinnun sulalla
elämänvoittoisia runoja.

Vielä tämänkin jälkeen taisin pysyä fantasia- ja riimittelylinjalla jonkin aikaa, mutta vähitellen runokieleni alkoi muuttua kokeilemammaksi. Siitä ehkä myöhemmin.

2 Comments

Filed under Uncategorized