Monthly Archives: January 2015

Runoja ikävuosilta 12-17

Sanonpahan vain että on aika selvää että luin aikanaan aika paljon Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää ja Saima Harmajaa. Kehitin kyllä melko hyvän riimttelytaidon. Eli runoja vuosilta 2002-2007, jolloin olin noin 12-17 -vuotias.

Perhonen

Viimeinen perhonen
siivet hajallaan
liidellen, kaarrellen
lentää kuolemaan.

Vaan kevät otti sen
käsiin lämpimiin.
Ja uusin siivin perhonen
lentää juhliin keväisiin.

2002

Halla




Vapise, koko maa,
tänä yönä minä ratsastan.
Yli tämän kurjan maan
minä ratsuani kannustan.

Minä miekkani paljastan.-
Kuulkaa kaikki, minä olen Halla!
Jok’ikisen taivuttava
on minun kylmän miekkani alla.

Minä ratsastan nauraen
läpi tämän vapisevan maan
ruskean lehden jokaisen
mä jätän maahan paleltumaan…

Silti minä jätän
kyynelsilmin
hetkelliset timantit
ruohonkorsiin…

2003

Seuraavasta runosta sellainen tarina, että saman vuoden kesällä osallistuin kesämökkipaikkakunnan sanataidekurssille, neljä tyttöä siellä kai oli. Kurssilla pidettiin myös runoraati, jonne sai viedä myös omia runojaan. Tämä pääsi samalle tasolle Saima Harmajan “Rannalla” kanssa ja pisteyettiin paremmaksi kuin Saarikosken “Minä rakastan sinua kuin yksinäistä maata”. Viimeksi mainittu on kylläkin lempirunojani…

Lentovimma



Kun sain lentovimman,
sain siivet omat.
Taivaan taitavimman
mestarin takomat.

Höyhenet siivistä enkelten,
yhteen kiinnitetty nahkaniitein.
Näihin kyllästy mä ikinä en,
ne mestarin kanssa yhdessä tein.

Näillä mä lentää kauas voin,
mä kaikkein mahtavin oon.
Hetken siihen jo uskoin,
kunnes katsoin aurinkoon.

Ja muistin Ikaroksen,
joka ei enää lentänyt.
Hänen kohtaloaan halunnut en,
joten en enää lennä nyt.

Mutta nuo pilvet
houkuttelevat lentämään luokseen
heittämään pois siivet
niitten päälle nukahtaakseen.

2004

Sankariballadi. Selkeästi kieli poskella.

Pahan valtakunta ja ikuinen taistelu




Siellä missä taivas on tummansininen,
missä yöllä ei näy tähtiäkään
Vuori ympäröimänä tummien pilvien
tuhatniminen sankarien määräpää

Valtaistuimellaan istuu hän
yhtä mahtavana kuin ennenkin
hän, tuhatkasvoinen, eihän
sankarien vainoama olla voi?

Hän katsoo alas vuoreltaan,
taas joku sankari ratsastaa
terävä miekka kupeellaan
häntä surmaamaan

Pääseekö sankari yli rotkojen?
Onnistuuko vartijat ohittamaan?
pääseekö ohi luurankojen?
Tietenkin, sankari kun on.

Jo saapuu sankari luo valtaistuimen
Miekkaansa kohottaen raivoaa:
”Olet paha. Siks vaaroja uhmaten
tulin sinut surmaamaan”

Hänen on naurettava mahtavasti
vähäteltävä sankaria ja ylistettävä itseään
mielessään muistaa katkerasti
lohikäärmeet sentään rauhan sai

Häntä vain yhä vainotaan
vaikkei tee hän mitään
jakaa loitsuja eikä milloinkaan
onnistu maailmavalloituksessaan

Sankari voittaa, hän tietää sen
hänen on kuoltava vielä kerran
ja tämä kerta ei ole viimeinen
satujen aika ei ole vielä ohi.

2006

Ja Uuno Kailas -pastissi.

Painajainen



Se outo hahmo terävine hampaineen
Pelkkää pimeää mutta ei kuitenkaan
Öisin se hiipii minua katsomaan
Hiljaisena jää viereeni tuijottamaan

Sen silmät alati vaihtaa väriään
Se on niin valtava ettei rajoja näy
Vaanien odottaa ainoaa tilaisuuttaan
Suden lailla ulvoen kurkkuuni käy

Se sattuu kun epätoivon huudot
Kesken pahimman unen herättää
Itken levottomasti kun kuvittelen
Minun sieluni pedon kynsiin jää

Ja ainoa mitä näystä voin muistaa
On hirviön silmien säälittömyys
Pedon nimi jota kukaan kuulla ei voi
On pelkkä mykkä äänettömyys

2007

Advertisements

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Kirjoittajakurssille kirjoitettu proosateksti, jonka tehtävänantona oli kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa ja kuvailla kertomisen arvoinen tapahtuma, joka kuvastaa itseään paljon. Viime kesä oli aika ihana. Eli tässä novelli omasta elämästäni: sopii hyvin Romaanielämää -nimiseen blogiin.



Kesäpäivänä


– Taisi olla umpikuja, hän totesi miehelle. He nauroivat, kääntyivät ympäri, ohittivat kanadanhanhiparven ja pohtivat, olivatko rikkoneet kotirauhaa eksyessään jonkun Suomenlinnan asukkaan kotipihalle. Maailma oli tummanvihreä ja kuuma heinäkuinen sää oli sopinut piknikille. Hän ei muistanut, milloin oli ollut viimeksi Suomenlinnassa, ehkä kaksi vuotta sitten. Mies oli ehdottanut tätä paikkaa, aiemminkin ollut täällä piknikillä ystäviensä kanssa.


He kävelivät paluusuuntaansa. Hän kertoi rakastavansa eksymistä: kun hän oli asunut Tšekissä puoli vuotta vaihto-oppilaana, hänellä oli tapana lähteä kävelemään kunnes eksyi. Yleensä hän löysi jonkin kahvilan, istunut pöytään, tilannut hunajakakun. Mies hymyili, uteli koska hän oli ollut Tšekissä, mies ei ollut vain kohtelias. Kysymyksissä oli aitoa uteliaisuutta. He olivat jutelleet jo kauan, lähes kaikesta mitä mieleen juolahti. Hän itse oli puhunut paljon. Kertonut itsestään kaiken. Se oli hänen luonteensa, hän halusi ihmisten tuntevan hänet, hän halusi tuntea kaikki, halusi saada muutkin avautumaan ja kertomaan itsestään. Heidän tuttavuutensa alkoi olla jo ystävyyttä.


Metsäpolulla hän tarttui miehen käsivarteen. Ei näillä puukengillä oikein voi kävellä epätasaisessa maastossa, hän selitti miehelle ja vähän itselleenkin. Tekosyy koskettaa toista. Hän oli turhamainen, sen hän myönsi, huolellinen pukeutuja, jonka useimmat vaatteet olivat vähintään puoli vuosikymmentä vanhoja. Vintagea. Päinvastoin kuin mies, joka pukeutui huolettomasti reisitaskuhousuihin ja jonka hiukset kaipasivat parturin saksia. Rentturunoilija. Mies oli vain vähän häntä pidempi. Hobitti, hän ajatteli. Kehtaisiko siitä lempinimestä koskaan kertoa miehelle, ehkä  vasta sitten, kun he olisivat olleet tarpeeksi kauan ystäviä. Hän päätteli miehen rauhallisesta olemuksesta, että mies ei osaisi suuttua pikkuasioista. Kuten ei hänkään.


Kun he olivat löytäneet tielle, joka johtaisi lauttalaiturille, hän nauroi ääneen, kovaa. Mies hymyili hämmentyneenä; toisen nauru oli purkautunut äkillisesti ja yllättäen.

– Ihan hullua, mutta olen nyt todella onnellinen. Kuin Katri Valan runossa, hän tunnusti ja alkoi tapailla:


– Nousin tänään kuolleista, tänään astuin kohisevaan junaan, se laulaa: elämä, elämä, elämä… Hän ei ollut varma muistiko lempirunoaan aivan oikein, mutta epätäydellisenäkin se kuvasti hänen olotilaansa. Mistä lie tämä onnellisuus puhjennut, hänellä oli vain niin hauskaa.


– Vedän hatun kasvoilleni, sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan, hän jatkoi runoa.


– Mä taisin saada tosta idean mun runoon, mies totesi ilahtuneena.


Ennen lautan lähtöä heillä oli aikaa pysähtyä kahvilaan ja juoda kahvit terassilla. He keskustelivat runoista. Hän repi muistikirjastaan sivun. Miehen pitäisi kirjoittaa runonsa ylös, hän ajatteli, mutta kummallakaan heistä ei ollut kynää mukana. Hän nousi pöydästä ja tuli hetken kuluttua takaisin.


– Sanoin tytölle tiskillä, että runoilija tarvitsee kynää, hän naurahti.


Miehen mielestä hän oli liioitellut, olisi vähän noloa palauttaa kynä takaisin. Entä sitten, olihan se totta.


Hänen muistikirjansa väliin oli prässätty kolme nelilehtistä apilaa, jotka hän oli löytänyt edellisenä päivänä vanhempiensa kotipihalta. Joka kesä hän löysi vähintään yhden neliapilan, niiden etsiminen oli hauskaa. Juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, että ne todellakin toivat onnea. Onnellisuutta. Hän ojensi yhden niistä miehelle. Muistoksi tästä päivästä. Mies hymyili, hän oli saanut jo kirjoitettua runonsa, luki sen ääneen. Se oli miehen tuttua, absurdia huumoria. He nauroivat, ja mies sujautti runon ja neliapilan lompakkoonsa.


Kauppatorilla, lauttamatkan jälkeen, he katsoivat tosiaan hämmentyneinä. He olivat olleet jo kolme tuntia Suomenlinnassa, lähteneet sinne, kun mies oli aamulla kirjoittanut viestissään, ettei päivälle ollut suunnitelmia. Hän ottanut sen vihjeenä, ehdottanut jos he lähtisivät jäätelölle, olihan niin ihana päiväkin ja miehellä loma juuri alkanut.


– No, lähdetäänkö tästä koteihimme, vai mennäänkö vielä jonnekin, hän sanoi ja myönsi perään ettei haluaisi luopua niin hyvästä seurasta. He päättivät lähteä raitiovaunulla minne tahansa, spontaanisti. Mies ehdotti, jos he lähtisivät baariin, jossa he olivat tavanneet usein runoilloissa. Se ei ollut huono idea, hän itse asui siinä lähellä, sieltä hän pääsisi nopeasti kotiin. Mies tiesi missä hän asui. Hän oli kutsunut miehen luokseen näyttääkseen omia runojaan, toisella kerralla mies oli tuonut hänelle juuri painosta saapuneen runokirjansa.


He molemmat tilasivat oluet, istuivat vierekkäin, nauroivat, laskivat kuinka monta tuntia he olivatkaan jutelleet, nauroivat miten hyvin he viihtyivät toistensa seurassa. Baarin oranssit seinät olivat heille tutut kuten ruskeat pöydätkin, heistä oli hauskaa että juuri tänne he sitten tulivat. Mies haki toisen oluen, vakavoitui. Kulauksen jälkeen mies kertoi ystäviensä syntymäpäiväjuhlista, hän oli maininnut niistä aiemminkin. Sinne oli tulossa paljon ihmisiä, joita mies ei tuntenut enää kovin hyvin, myös hänen entinen vaimonsa.


– Ymmärrän hyvin jos kieltäydyt, mutta olisitko halunnut tulla mun seuraksi niihin juhliin? Miehen ääni oli hiljainen, katse pysyi pöydän pinnassa, mies tunnusti, että oli koko päivän miettinyt pyytäsikö häntä sinne.


Ei hän halunnut sanoa ei ja hän lähtisi kyllä. Hän kysyi miten mies aikoi esitellä hänet, bändärinäkö. Mies naurahti, ehkäpä niin, ja lisäsi perään, ettei mies ketään muuta ystävää olisi pyytänyt kuin häntä. Ja ei, hän ei saisi luulla, että mies kysyi häntä suojamuurikseen, mies voisi mennä yksinkin, mutta olisi mukavaa jos saisi seuraa.


– Pidätkö minusta enemmän kuin kaverina, hän kysyi mieheltä, joka oli hetken hiljaa ja pakeni katsekontaktia.


– No… niin, joo. Nuo kolme sanaa mies totesi vähäeleisesti. Miehen vastaus järkytti häntä. Hän käänsi katseensa ikkunaan, poispäin miehestä, käänsi takaisin, katsoi miestä silmiin eikä tiennyt uskaltaisiko hymyillä.


– Laita sitten vaikka käsi mun olkapäälle, hän naurahti. He eivät enää puhuneet, he kommunikoivat käsillään, koskettivat olkapäitä, kylkiä, halailivat, katse arkana pöydässä tai seinillä, uteliaina. Hän nosti päätään ja mies nappasi häneltä suudelman, se oli nopea, hän hämmentyi, laski katseensa takaisin pöydän pinnalle. Kukaan ei ollut ennen uskaltanut suudella.


He päättivät, että oli aika lähteä, oli jo myöhä. Mies halusi saattaa hänet, heidän oli vaikea erota tosistaan. Heitä ihmetytti, miten tämä tapaaminen oli yhtäkkiä muuttunut treffeiksi, jotka olivat kestäneet jo melkein kuusi tuntia. Hän nauroi ja itki, lähes huusi, ettei ole koskaan ollut näin onnellinen. Mies oli ihmeissään, sanoi, että ei ollut koskaan nähnyt kenenkään reagoivan niin.


Matkalla hän pysäytti miehen erään talon eteen, osoitti muistolaattaa ja kertoi Mika Waltarin asuneen siellä. Hän riisui silmälasinsa ja sanoi, että haluasi suudella tässä, nauroi hassulle idealleen, eikä mies kieltäytynyt. Suudelmat olivat pidempiä, vähän epävarmoja, heille molemmille kaikki oli uutta.

P.s Tarinan toisen päähenkilön tekstejä löytyy mm täältä

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Novelli, Proosa, Romaanielämä