Category Archives: Kirjallisuus

Ajatuksia taiteellisesta kunnianhimosta

Olen eksyksissä inspiraationi kanssa. Työstän vanhoja novelleja, etsin uusia ideoita, en oikein voi keskittyä mihinkään muuuhun kuin kirjoittamiseen. Jotenkin levottomasti ja kärsimättömästi poukkoilen tekstistä toiseen ja tarkkailen ideoitani. “Levoton inspiraatio” – hassu määritelmä, joka tarkoittaa tavallaan pakonomaista kirjoittamista ja ideointia. En saa nukuttua, kun tekstejä pyörii päässä liikaakin. Mukava tunne, vaikka vähän uuvuttava. Jos velvollisuuksia mietitään, minun pitäisi mieluumin tehdä koulutöitä, mutta toisaalta…

We can forgive a man for making a useful thing as long as he does not admire it. The only excuse for making a useless thing is that one admires it intensely.
All art is quite useless.

– Oscar Wilde, The Picture of Dorian Gray

Viisaita sanoja. Kirjallisuus on taidetta ja periaatteessa hyödytöntä – eikä hyödyttömiä asioita halua tehdä, jos ei edes pidä sen tekemisestä. Pitää olla intohimoa ja uskallusta. Ehkä hieman Wilden inspiroimana koin pienen valaistuksen ja kirjoitin seuraavan ajatuksen muistikirjaani:

Taide ilman kunnianhimoa on hukkaan heitettyä työtä.

Toisin sanoen: Miksi luoda taidetta anteeksipyydellen ja miettien, ettei sille olisi aikaa?

Ja erityisesti: miksi pyrkiä keskinkertaisuuteen kun voi olla todella hyvä?

Ilman intohimoa taiteen, tai no, melkein minkä tahansa asian tekeminen menee hukkaan. Kuitenkin tähän on lisättävä myös kunnianhimoa: miksi tuhlata aikaa “hyödyttömään”, jos lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla?

Olen määritellyt itseni aina kirjoittajaksi, luultavasti ihan 4-vuoiaasta alkaen, kun aloin kirjoittaa “lauluja”.

Silti asenteeni on ollut viime vuosina “Joo, no minä tykkään kirjoittaa. Voisin olla kirjailija, mutta en usko, että kukaan pitää teksteistäni. Eikä kirjailijan uralla elä” Joskus yläasteella ja lukiossa olin paljon itsevarmempi kirjoittamisiani kohtaan, se myönnettäköön. Minulla oli silloin kunnianhimoa ja halusin menestyä kirjoittajana. Kun aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa, luulen, että aloin hävetä salaa kirjallista kunnianhimoani. Kirjallista intohimoani en hävennyt enkä ole koskaan piilotellutkaan sitä. Blogin aloitustekstissä taisinkin jo mainita tästä: “Sanon koko ajan, että kirjoittaminen on intohimoni.” Kunnianhimo on siis puuttunut!

Intohimo kun voi olla pelkkää haaveilemistakin. Siihen, että tekisi jotain, tarvitaan jo kunnianhimoa. Sitä olen etsinyt viime aikoina ja aion kasvattaa nyt.

Yritän saada pian ehkä parikin novellia tänne blogin puolelle – sitten, kun olen edes jonkin verran tyytyväinen niihin. Ne ovat tuskin täydellisiä – koska mikään ei ole täydellistä.

Advertisements

4 Comments

Filed under Ajatuksia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Tunnelmia

Anna Ahmatovan aika ja runous

Löysin Facebookista tuttavani kautta Anneli Heliön ylläpitämän sivun Anna Ahmatovan aika ja runous – ja sanottakoon, että olen vasta nyt löytänyt kunnolla Anna Ahmatovan runouden hienouden, siitä huolimatta, että minulla on suomennettu kokoelma Ahmatovaa. En osaa venäjää, mutta suomennokset ovat ilmeisesti hyviä – joka tapauksessa ne toimivat. Haluaisin jakaa teille ne joihin ihastuin erityisesti; kysyin sivuston ylläpidolta luvan näiden julkaisemiseen.

On itse asiassa aika hienoa, kun aamulla lukee sattumalta runon, josta tavallaan saa vastauksen siihen, mitä lukisi seuraavaksi:

Anna Ahmatova

Hamletia lukiessa

1.
Autio maa pöllysi kalmiston oikealla puolella,
joki oli taivaansininen sen taustalla.
Sanoit minulle: ”No mikä ettei, mene luostariin
tai jonkun narrin kanssa naimisiin.”
Vain prinssit puhuvat aina niin,
mutta minä panin tämän puheen muistiini.
Leiskukoon se läpi sadan aikakauden
kärpännahkaviittana harteillasi.

2.
Ja aivan kuin erehdyksessä
minä sanoin: ”Sinä…”
Hymyn varjo valaisi
rakkaita piirteitä.

Samantapaisesta puheesta
jokaisen katse leimahtaa…
Minä rakastan sinua, kuin neljäkymmentä
lempeää nunnaa.

Kiova 1909

suom. Anneli Heliö

Runo on kokoelmasta Ilta (1912)

Tästä tuli heti lempirunoni.

Minulla on täällä aika vähän kirjoja mukana, ja niiden joukossa sattumoisin juuri Hamlet, vanhana suomennoksena; se on ollut tarkoituksena lukea jo pitkään. Kyseinen Shakespearen klassikko on tällä hetkellä keskeneräisten kirjojen pinossa.

Toinen runo, joka ilahdutti aivan uutena tuttavuutena:

Anna Ahmatova

Nurkassa vuohta muistuttava
vanha mies ahmii Figaroa.
Kädessäni on käyttämätön kynä.
On vielä varhaista kotiin palata.

Minä käskin sinun lähteä.
Silmäsi kertoivat minulle heti kaiken…
Lattialla on paksulti sahanpurua
ja puolikuun muotoisessa salissa tuoksuu alkoholilta.

Ja tämä on nuoruutta – upeaa aikaa
………………………………………

Eilen minun olisi pitänyt hirttäytyä
ja tänään junan alle heittäytyä.

Kevät 1911
Pariisi

suom. Anneli Heliö

Ehkä ymmärrättekin miksi – Pariisittomieni vuoksi pidin. Minulla on toki oma tyylini, mutta silti – Ahmatova käyttää mustaa huumoria loppukaneeteissaan ja jopa itsemurhateemaa, joita minäkin olen sortunnut käyttämään parissa runossani. Runoilijan kuolema Pariisissa ei kylläkään ole mikään uusi idea – ainakaan Cesar Vallejon kuuluisan “Minä kuolen Pariisissa” -runon jälkeen.

Leave a comment

Filed under Kirjallisuus, Tunnelmia