Category Archives: Runot

Runo jonka kirjoitin 17-vuotiaana on nyt ajankohtaisempi kuin silloin.

Vuonna 38 jälkeen Saarikosken

Katselen Putinin pään yli ulos
Muistelen aikoja joita en koskaan nähnyt
Stalinin patsaat hymyä vailla
eihän Lenin koskaan nauranut

Aamuteeni on jäähtynyt käsiini
Katselen olematonta katuvilinää
jota en silti näe

Katselen Putinin pään yli ulos
niskani kipeäksi

Ehkä pitäisi vaihtaa suuntaa ja ikkunaa

2007

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot, Teksti, Uncategorized

Pariisittomat 2

Pitkästä aikaa voisi päivittää. Pari runoa Pariisittomat-sarjasta:

Nautiskelija ei kaipaa elämää

Hän nostaa kapeat kasvonsa pöydän päältä
valjut silmät hehkuen lasien takaa
lausuu uusinta runoaan
ylväänä nuhjaantuneessa takissaan
syyttäen sataman porttoja surkeudestaan

Mitä siitä vaikka kukaan yleisössä
ei ymmärrä hänen sanomaansa
heiltä saa viiniä, sääliviä katseita
sanoja kielellä josta ei koskaan
oppinut edes alkeita

Kadulla hymyilee kurjuudestaan riemuiten
ei ole koskaan ollut näin onnellinen
hukuttautuisi nauraen Seineen
jos se virtaisi tämän kaupungin läpi

Romantikko ei kaipaa yksinäisyyttä


Hän karkasi rakkaansa kanssa
syrjäiseen hotelliin
josta oli huikeat näkymät
kaupungin savupiippuihin

He kävelisivät käsikkäin kujilla
syleillen toisiaan katulyhdyn valossa

Puistossa heittäytyisivät nurmikolle
laskisivat yhdessä tähtiä
ja pääsisivät sataan tuhanteen

Kuvauttaisivat kihlauksensa
lähtisivät kynttiläillalliselle
auringonlaskua merenrannalle katselemaan
varpaiden upotessa hiekkaan

He suutelivat junassa ensimmäisen kerran
toinen nappasi muistokseen hätäuloskäyntivasaran

Leave a comment

Filed under Pariisittomat, Runot, Teksti

Unirunoja/runounia

Olen pari kertaa lukenut unessani runoja, jotka olen herättyäni muistanut ja kirjoittanut ylös.

Tämän runon vuodelta 2009 taisin unessani lukea sanomalehdestä; idea aika tavanomainen. Nimen runolle keksin vasta kirjoitettuani runon ylös: se tuntui sopivalta mukanokkelalta sanaleikiltä.

Universaali
eli unessa luettu runo



Istun ranskalaisen puiston penkillä
syön kreikkalaista salaattia

Minulla on päälläni ruotsalainen paita
amerikkalaiset farmarihousut
englantilainen takki
ja saksalaiset kengät

Tunnen olevani iso pala maailmaa

Italialaisen laukkuni uumenista
värisee suomalainen puhelin
ja käskee palata kotiin

Mutta en ikävöi sinne vielä

Seuraavan runon tilanne taisi olla jonkinlainen tilaisuus, jossa esitettiin tämä runo. Muistin herättyäni vain runon alun, mutta siitä oli helppo jatkaa:

Universaalit jäähyväiset
eli unessa luettu runo


Tilaan kallista lohta
kokoan yhteen viimeiset kolikot
ne jotka painavat takintaskuissa
eivätkä vaihdu enää seteleiksi

Minulla on liikaa aikaa suunnitella
katsoa rannekelloa joka sekunninvälein

Jos myisin lippuni
ehkä vielä voisin jäädä…

Kuitenkin tänä iltana tuntien kuluttua
kävelen jalat matkasta puutuneina
siellä missä olen aina ollut

Kasvot piilossa hatun varjon alla
toivon että en tapaisi ketään
joka kysyisi mistä palasin

Parasta unessa luettua on kyllä kolme novellin tai proosarunon pätkää samasta unesta. Näistä kaksi ensimmäistä oli puoliksi kuvina ja puoliksi mielessä oltuina teksteinä (vaikea selittää – kuin olisin lukenut tekstiä ja kuvitellut tapahtumat mielessäni). Viimeinen pätkä oli novellin viimeisiä lauseita.

Kuului kova kirskunta ja pamaus, kun auto törmäsi pikkupoikaan.
– George! huusi poika, joka oli kävellyt jalkakäytävällä tyylikkään äitinsä käsikkäin.
– Johnny, Pariisi ei ole kuin elokuvissa, nainen sanoi ja jatkoi matkaansa eteenpäin pidellen yhä poikansa kädestä kiinni.



– Tulisitko mukaani, nainen kysyi mieheltä kahvilan pöydässä.
He jättivät jälkeensä hämmentyneen tarjoilijan ja väsyneen punatukkaisen naisen.
– Haluatko ansaita rahaa? nainen kysyi ja meni kuistille, jonka oven takana oli kaksi isoa posliinikissaa. Hän nosti toisen niistä kevyesti kämmenelleen ja sanoi: – Kanna nämä yläkertaan. Kymppi yhdestä, kaksi molemmista.



Karjaisun jälkeen tiesin, että Joe on varmaan kuollut. Ajattelin hänen valtavaa maksaansa ja tiesin, ettei se voinut olla mahdollista.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot

Pariisiton pianisti

Niin, aika kauan on viime päivityksestä. Huonosti aikaa on ollut ja hieman kriisiäkin kirjoittamisen suhteen, inspiraation puutteesta puhumattakaan.

Kuten edellisessä Pariisittomat -postauksessa sanoin, minulle on annettu palautteena, että voisin kokeilla ensimmäistä persoonaa runoissani. Siksipä tein hieman kokeiluja. Rappioromanttinen pianistiruno on inspiroitunut kahdesta elokuvasta, saa arvailla mitkä.

Pariisittomat, jotka olen tähän mennessä kirjoittanut, ovat kaikki kolmannessa persoonassa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei hänen nimensä ole Sam

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksestä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Kokeilin ensimmäistä persoonaa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Soitan aamuisin kotonani
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisin kadulla jos pianoa voisi
mutta tyydyn hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
mietin nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille
etten ole onneton enkä onnellinen
minulla on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Ja kokeilin vielä osittaista:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ei ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Nyt haluan ulkopuolisten mielipiteen. (Vaikka en tiedä, lukeeko kukaan). En sano omaa mielipidettäni, mikä noista ehkä toimisi parhaiten; kertokaa, mikä toimii ja mikä ei? Pidättekö? Ihan mitä tahansa voi sanoa. Jos haluaa, voi tutustua myös aikaisempaan Pariisittomat-postaukseen ja kommentoida niitäkin.

Pidän siis tärkeänä, että jokainen runo on rakenteeltaan samankaltainen, jotta tyyli säilyisi yhtenäisenä.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot

Pariisittomat

Minulla on jo pitkään ollut mielessä eräs runosarja. Pariisittomat alkoi siitä, kun koulun taidehistorian tuntien aikana mietin suosikkitaiteilijaani Degasia, jonka näkö alkoi huonontua vanhemmalla iällä. Ajatus herätti inspiraation, ja kyseinen runo on nyt tässä muodossa:

Sokea ei kaipaa valoa
 
Hän omistaa vain tuolin ja sängyn
ne pari maalausta jotka eivät koskaan myyneet
pääsee suihkuun vain sateen jälkeen
valmistaa ruokansa kaasukeittimellä
eivätkä lamput ole toimineet vuosiin

Ennen hän mietti mihin tarvitsi kattoikkunaa
Aurinko valvotti häntä päivisin
Öisin erotti ehkä joskus nousevan planeetan
viereisen savukemainoksen hehkusta
ja radioantennin varoitusvalosta lentokoneille

Nyt hän on kiitollinen valokeilan lämmöstä
se tuo mieleen ne harvat aamut
jolloin hän heräsi parvekkeelle tupakoimaan
luoden tylsistyneen katseen ohikulkijoihin;
utuisina kuin Degasin ballerinat
vilisivät ohi joutilaisuutta halveksuen

Hän kaipaa vieläkin kaupunkiin jota ei ole nähnyt
hellii unissaan vanhaa tuliaista matkamuistotorilta
kullattua kuvaa Montmartresta
Hän toivoo että äänet ja tuoksut olisivat ennallaan
jos lähtisi sinne vielä kerran

Huomasin runon sukulaisuuden vuotta aiemmin kirjoitettuun runoon kulkurista, ja aloin kehitellä ideaa; runoja ihmisistä, jotka elävät kuin kliseiset pariisilaishenkilöt, mutta kuten runosarjan nimikin sanoo: ilman Pariisia.

Saman vuoden syksynä veljeni lähti viettämään vaihto-oppilasvuotta Pariisiin. Kävin sinä aikana Pariisissa kaksi kertaa ja ympäristö ehkä inspiroi minua hieman seuraavassa runossa. Tunnustan, että tämä kaipaisi korniudessaan paljon hiomista vielä, mutta se on “pariisittomin” tällä hetkellä. Muissa ei ole (onneksi) näin pahoja Pariisi-kliseitä:

Uneksija ei kaipaa nostalgiaa

Hän näkee Eiffel-tornin hampaita pestessään
Syö kuivahtaneita voisarvia
valmistaa maitokahvinsa pikajauheesta
Haaveilee Seinen rannoista syksyisin
miten upeita kuvia sieltä ikuistaisi
kulkien silloilla kaatosateessa
jostain kauempaa soisi La Vie en Rose

Mieluummin hän olisi Pariisissa
asuisi leipomon yläkerrassa
hymyilisi päivittäin hedelmäkauppiaalle

Istuisi Sacre-Coeurin portailla auringonlaskua ihaillen
patonki, camembert ja punaviini eväänään
tasanteella soitettaisiin espanjalaisia balladeita
kerrottaisiin imeliä rakkaustarinoita

Mieluummin hän olisi Pariisissa
mutta vielä repii postikortin peilin kulmalta

Tuo kohtaus Sacre Coeurin portailla on muuten ihan oikeasti koettu puolivahingossa pikaisen turistipäivän yhteydessä.

Minulle on annettu palautetta runokurssilla, että nämä voisivat toimia paremmin ensimmäisessä persoonassa; palaan ehkä asiaan joidenkin runojen myötä, kokeillen. Kaikki kun eivät tunnu toimivan.

Tämä on yksi suosikeistani Pariisittomissa:

Kohtalokas ei kaipaa dramatiikkaa

Hän kietoutuu silkkiin aina kun on vähäinen tilaisuus
hiljaisina yksinäisinä iltapäivinä kun jo hieman hämärtää
tanssii vanhojen levyjen tahtiin korkotohveleissaan
Koettaa unohtaa ettei menneisyydessään
ole vielä mitään salattavaa

Hän hallitsee maailmaa
– ja kapinoi sitä vastaan –
huulipunallaan

Kirjoittaa tummanpunaisia iskulauseita seiniin
ja sulkee suudelmin

Nojatessaan ovenkarmiin savuke kädessään
hän on salaperäisempi kuin pieni käsilaukkunsa
johon mahtuu kaikki mitä tarvitaan
ja absinttia pikkupullossaan

Lähtiessään ulos rajaa silmänsä mustalla
silloin hänen nimensä on never-never-nevermore

Eräs ystäväni muistuttaa paljonkin tämän runon hahmoa, on ehkä ollut suoraan inspiraationlähde. Hän on niin tyyliltään kuin elämältään todellinen femme fatale.

Tällä hetkellä Pariisittomia on noin 10 kappaletta ja ideoita ainakin viiteen muuhun. Olen hakenut inpsiraatiota kirjallisuudesta, muun muassa vanhat matkakertomukset Pariisista ovat olleet lukemistonani, elokuvista: ranskalaisethan ovat tehneet todella hyviä elokuvia myös ennen uutta aaltoa, ja kuvataiteesta.

Koska olen ikuinen editoija, nämä runot tulevat varmasti muuttamaan muotoaan vielä monta kertaa. Palautetta otan mielelläni vastaan.

1 Comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot