Runoja ikävuosilta 12-17

Sanonpahan vain että on aika selvää että luin aikanaan aika paljon Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää ja Saima Harmajaa. Kehitin kyllä melko hyvän riimttelytaidon. Eli runoja vuosilta 2002-2007, jolloin olin noin 12-17 -vuotias.

Perhonen

Viimeinen perhonen
siivet hajallaan
liidellen, kaarrellen
lentää kuolemaan.

Vaan kevät otti sen
käsiin lämpimiin.
Ja uusin siivin perhonen
lentää juhliin keväisiin.

2002

Halla




Vapise, koko maa,
tänä yönä minä ratsastan.
Yli tämän kurjan maan
minä ratsuani kannustan.

Minä miekkani paljastan.-
Kuulkaa kaikki, minä olen Halla!
Jok’ikisen taivuttava
on minun kylmän miekkani alla.

Minä ratsastan nauraen
läpi tämän vapisevan maan
ruskean lehden jokaisen
mä jätän maahan paleltumaan…

Silti minä jätän
kyynelsilmin
hetkelliset timantit
ruohonkorsiin…

2003

Seuraavasta runosta sellainen tarina, että saman vuoden kesällä osallistuin kesämökkipaikkakunnan sanataidekurssille, neljä tyttöä siellä kai oli. Kurssilla pidettiin myös runoraati, jonne sai viedä myös omia runojaan. Tämä pääsi samalle tasolle Saima Harmajan “Rannalla” kanssa ja pisteyettiin paremmaksi kuin Saarikosken “Minä rakastan sinua kuin yksinäistä maata”. Viimeksi mainittu on kylläkin lempirunojani…

Lentovimma



Kun sain lentovimman,
sain siivet omat.
Taivaan taitavimman
mestarin takomat.

Höyhenet siivistä enkelten,
yhteen kiinnitetty nahkaniitein.
Näihin kyllästy mä ikinä en,
ne mestarin kanssa yhdessä tein.

Näillä mä lentää kauas voin,
mä kaikkein mahtavin oon.
Hetken siihen jo uskoin,
kunnes katsoin aurinkoon.

Ja muistin Ikaroksen,
joka ei enää lentänyt.
Hänen kohtaloaan halunnut en,
joten en enää lennä nyt.

Mutta nuo pilvet
houkuttelevat lentämään luokseen
heittämään pois siivet
niitten päälle nukahtaakseen.

2004

Sankariballadi. Selkeästi kieli poskella.

Pahan valtakunta ja ikuinen taistelu




Siellä missä taivas on tummansininen,
missä yöllä ei näy tähtiäkään
Vuori ympäröimänä tummien pilvien
tuhatniminen sankarien määräpää

Valtaistuimellaan istuu hän
yhtä mahtavana kuin ennenkin
hän, tuhatkasvoinen, eihän
sankarien vainoama olla voi?

Hän katsoo alas vuoreltaan,
taas joku sankari ratsastaa
terävä miekka kupeellaan
häntä surmaamaan

Pääseekö sankari yli rotkojen?
Onnistuuko vartijat ohittamaan?
pääseekö ohi luurankojen?
Tietenkin, sankari kun on.

Jo saapuu sankari luo valtaistuimen
Miekkaansa kohottaen raivoaa:
”Olet paha. Siks vaaroja uhmaten
tulin sinut surmaamaan”

Hänen on naurettava mahtavasti
vähäteltävä sankaria ja ylistettävä itseään
mielessään muistaa katkerasti
lohikäärmeet sentään rauhan sai

Häntä vain yhä vainotaan
vaikkei tee hän mitään
jakaa loitsuja eikä milloinkaan
onnistu maailmavalloituksessaan

Sankari voittaa, hän tietää sen
hänen on kuoltava vielä kerran
ja tämä kerta ei ole viimeinen
satujen aika ei ole vielä ohi.

2006

Ja Uuno Kailas -pastissi.

Painajainen



Se outo hahmo terävine hampaineen
Pelkkää pimeää mutta ei kuitenkaan
Öisin se hiipii minua katsomaan
Hiljaisena jää viereeni tuijottamaan

Sen silmät alati vaihtaa väriään
Se on niin valtava ettei rajoja näy
Vaanien odottaa ainoaa tilaisuuttaan
Suden lailla ulvoen kurkkuuni käy

Se sattuu kun epätoivon huudot
Kesken pahimman unen herättää
Itken levottomasti kun kuvittelen
Minun sieluni pedon kynsiin jää

Ja ainoa mitä näystä voin muistaa
On hirviön silmien säälittömyys
Pedon nimi jota kukaan kuulla ei voi
On pelkkä mykkä äänettömyys

2007

Advertisements

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s