Runoja ikävuosilta 12-17

Sanonpahan vain että on aika selvää että luin aikanaan aika paljon Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää ja Saima Harmajaa. Kehitin kyllä melko hyvän riimttelytaidon. Eli runoja vuosilta 2002-2007, jolloin olin noin 12-17 -vuotias.

Perhonen

Viimeinen perhonen
siivet hajallaan
liidellen, kaarrellen
lentää kuolemaan.

Vaan kevät otti sen
käsiin lämpimiin.
Ja uusin siivin perhonen
lentää juhliin keväisiin.

2002

Halla




Vapise, koko maa,
tänä yönä minä ratsastan.
Yli tämän kurjan maan
minä ratsuani kannustan.

Minä miekkani paljastan.-
Kuulkaa kaikki, minä olen Halla!
Jok’ikisen taivuttava
on minun kylmän miekkani alla.

Minä ratsastan nauraen
läpi tämän vapisevan maan
ruskean lehden jokaisen
mä jätän maahan paleltumaan…

Silti minä jätän
kyynelsilmin
hetkelliset timantit
ruohonkorsiin…

2003

Seuraavasta runosta sellainen tarina, että saman vuoden kesällä osallistuin kesämökkipaikkakunnan sanataidekurssille, neljä tyttöä siellä kai oli. Kurssilla pidettiin myös runoraati, jonne sai viedä myös omia runojaan. Tämä pääsi samalle tasolle Saima Harmajan “Rannalla” kanssa ja pisteyettiin paremmaksi kuin Saarikosken “Minä rakastan sinua kuin yksinäistä maata”. Viimeksi mainittu on kylläkin lempirunojani…

Lentovimma



Kun sain lentovimman,
sain siivet omat.
Taivaan taitavimman
mestarin takomat.

Höyhenet siivistä enkelten,
yhteen kiinnitetty nahkaniitein.
Näihin kyllästy mä ikinä en,
ne mestarin kanssa yhdessä tein.

Näillä mä lentää kauas voin,
mä kaikkein mahtavin oon.
Hetken siihen jo uskoin,
kunnes katsoin aurinkoon.

Ja muistin Ikaroksen,
joka ei enää lentänyt.
Hänen kohtaloaan halunnut en,
joten en enää lennä nyt.

Mutta nuo pilvet
houkuttelevat lentämään luokseen
heittämään pois siivet
niitten päälle nukahtaakseen.

2004

Sankariballadi. Selkeästi kieli poskella.

Pahan valtakunta ja ikuinen taistelu




Siellä missä taivas on tummansininen,
missä yöllä ei näy tähtiäkään
Vuori ympäröimänä tummien pilvien
tuhatniminen sankarien määräpää

Valtaistuimellaan istuu hän
yhtä mahtavana kuin ennenkin
hän, tuhatkasvoinen, eihän
sankarien vainoama olla voi?

Hän katsoo alas vuoreltaan,
taas joku sankari ratsastaa
terävä miekka kupeellaan
häntä surmaamaan

Pääseekö sankari yli rotkojen?
Onnistuuko vartijat ohittamaan?
pääseekö ohi luurankojen?
Tietenkin, sankari kun on.

Jo saapuu sankari luo valtaistuimen
Miekkaansa kohottaen raivoaa:
”Olet paha. Siks vaaroja uhmaten
tulin sinut surmaamaan”

Hänen on naurettava mahtavasti
vähäteltävä sankaria ja ylistettävä itseään
mielessään muistaa katkerasti
lohikäärmeet sentään rauhan sai

Häntä vain yhä vainotaan
vaikkei tee hän mitään
jakaa loitsuja eikä milloinkaan
onnistu maailmavalloituksessaan

Sankari voittaa, hän tietää sen
hänen on kuoltava vielä kerran
ja tämä kerta ei ole viimeinen
satujen aika ei ole vielä ohi.

2006

Ja Uuno Kailas -pastissi.

Painajainen



Se outo hahmo terävine hampaineen
Pelkkää pimeää mutta ei kuitenkaan
Öisin se hiipii minua katsomaan
Hiljaisena jää viereeni tuijottamaan

Sen silmät alati vaihtaa väriään
Se on niin valtava ettei rajoja näy
Vaanien odottaa ainoaa tilaisuuttaan
Suden lailla ulvoen kurkkuuni käy

Se sattuu kun epätoivon huudot
Kesken pahimman unen herättää
Itken levottomasti kun kuvittelen
Minun sieluni pedon kynsiin jää

Ja ainoa mitä näystä voin muistaa
On hirviön silmien säälittömyys
Pedon nimi jota kukaan kuulla ei voi
On pelkkä mykkä äänettömyys

2007

Leave a comment

Filed under Uncategorized

Kirjoittajakurssille kirjoitettu proosateksti, jonka tehtävänantona oli kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa ja kuvailla kertomisen arvoinen tapahtuma, joka kuvastaa itseään paljon. Viime kesä oli aika ihana. Eli tässä novelli omasta elämästäni: sopii hyvin Romaanielämää -nimiseen blogiin.



Kesäpäivänä


– Taisi olla umpikuja, hän totesi miehelle. He nauroivat, kääntyivät ympäri, ohittivat kanadanhanhiparven ja pohtivat, olivatko rikkoneet kotirauhaa eksyessään jonkun Suomenlinnan asukkaan kotipihalle. Maailma oli tummanvihreä ja kuuma heinäkuinen sää oli sopinut piknikille. Hän ei muistanut, milloin oli ollut viimeksi Suomenlinnassa, ehkä kaksi vuotta sitten. Mies oli ehdottanut tätä paikkaa, aiemminkin ollut täällä piknikillä ystäviensä kanssa.


He kävelivät paluusuuntaansa. Hän kertoi rakastavansa eksymistä: kun hän oli asunut Tšekissä puoli vuotta vaihto-oppilaana, hänellä oli tapana lähteä kävelemään kunnes eksyi. Yleensä hän löysi jonkin kahvilan, istunut pöytään, tilannut hunajakakun. Mies hymyili, uteli koska hän oli ollut Tšekissä, mies ei ollut vain kohtelias. Kysymyksissä oli aitoa uteliaisuutta. He olivat jutelleet jo kauan, lähes kaikesta mitä mieleen juolahti. Hän itse oli puhunut paljon. Kertonut itsestään kaiken. Se oli hänen luonteensa, hän halusi ihmisten tuntevan hänet, hän halusi tuntea kaikki, halusi saada muutkin avautumaan ja kertomaan itsestään. Heidän tuttavuutensa alkoi olla jo ystävyyttä.


Metsäpolulla hän tarttui miehen käsivarteen. Ei näillä puukengillä oikein voi kävellä epätasaisessa maastossa, hän selitti miehelle ja vähän itselleenkin. Tekosyy koskettaa toista. Hän oli turhamainen, sen hän myönsi, huolellinen pukeutuja, jonka useimmat vaatteet olivat vähintään puoli vuosikymmentä vanhoja. Vintagea. Päinvastoin kuin mies, joka pukeutui huolettomasti reisitaskuhousuihin ja jonka hiukset kaipasivat parturin saksia. Rentturunoilija. Mies oli vain vähän häntä pidempi. Hobitti, hän ajatteli. Kehtaisiko siitä lempinimestä koskaan kertoa miehelle, ehkä  vasta sitten, kun he olisivat olleet tarpeeksi kauan ystäviä. Hän päätteli miehen rauhallisesta olemuksesta, että mies ei osaisi suuttua pikkuasioista. Kuten ei hänkään.


Kun he olivat löytäneet tielle, joka johtaisi lauttalaiturille, hän nauroi ääneen, kovaa. Mies hymyili hämmentyneenä; toisen nauru oli purkautunut äkillisesti ja yllättäen.

– Ihan hullua, mutta olen nyt todella onnellinen. Kuin Katri Valan runossa, hän tunnusti ja alkoi tapailla:


– Nousin tänään kuolleista, tänään astuin kohisevaan junaan, se laulaa: elämä, elämä, elämä… Hän ei ollut varma muistiko lempirunoaan aivan oikein, mutta epätäydellisenäkin se kuvasti hänen olotilaansa. Mistä lie tämä onnellisuus puhjennut, hänellä oli vain niin hauskaa.


– Vedän hatun kasvoilleni, sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan, hän jatkoi runoa.


– Mä taisin saada tosta idean mun runoon, mies totesi ilahtuneena.


Ennen lautan lähtöä heillä oli aikaa pysähtyä kahvilaan ja juoda kahvit terassilla. He keskustelivat runoista. Hän repi muistikirjastaan sivun. Miehen pitäisi kirjoittaa runonsa ylös, hän ajatteli, mutta kummallakaan heistä ei ollut kynää mukana. Hän nousi pöydästä ja tuli hetken kuluttua takaisin.


– Sanoin tytölle tiskillä, että runoilija tarvitsee kynää, hän naurahti.


Miehen mielestä hän oli liioitellut, olisi vähän noloa palauttaa kynä takaisin. Entä sitten, olihan se totta.


Hänen muistikirjansa väliin oli prässätty kolme nelilehtistä apilaa, jotka hän oli löytänyt edellisenä päivänä vanhempiensa kotipihalta. Joka kesä hän löysi vähintään yhden neliapilan, niiden etsiminen oli hauskaa. Juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, että ne todellakin toivat onnea. Onnellisuutta. Hän ojensi yhden niistä miehelle. Muistoksi tästä päivästä. Mies hymyili, hän oli saanut jo kirjoitettua runonsa, luki sen ääneen. Se oli miehen tuttua, absurdia huumoria. He nauroivat, ja mies sujautti runon ja neliapilan lompakkoonsa.


Kauppatorilla, lauttamatkan jälkeen, he katsoivat tosiaan hämmentyneinä. He olivat olleet jo kolme tuntia Suomenlinnassa, lähteneet sinne, kun mies oli aamulla kirjoittanut viestissään, ettei päivälle ollut suunnitelmia. Hän ottanut sen vihjeenä, ehdottanut jos he lähtisivät jäätelölle, olihan niin ihana päiväkin ja miehellä loma juuri alkanut.


– No, lähdetäänkö tästä koteihimme, vai mennäänkö vielä jonnekin, hän sanoi ja myönsi perään ettei haluaisi luopua niin hyvästä seurasta. He päättivät lähteä raitiovaunulla minne tahansa, spontaanisti. Mies ehdotti, jos he lähtisivät baariin, jossa he olivat tavanneet usein runoilloissa. Se ei ollut huono idea, hän itse asui siinä lähellä, sieltä hän pääsisi nopeasti kotiin. Mies tiesi missä hän asui. Hän oli kutsunut miehen luokseen näyttääkseen omia runojaan, toisella kerralla mies oli tuonut hänelle juuri painosta saapuneen runokirjansa.


He molemmat tilasivat oluet, istuivat vierekkäin, nauroivat, laskivat kuinka monta tuntia he olivatkaan jutelleet, nauroivat miten hyvin he viihtyivät toistensa seurassa. Baarin oranssit seinät olivat heille tutut kuten ruskeat pöydätkin, heistä oli hauskaa että juuri tänne he sitten tulivat. Mies haki toisen oluen, vakavoitui. Kulauksen jälkeen mies kertoi ystäviensä syntymäpäiväjuhlista, hän oli maininnut niistä aiemminkin. Sinne oli tulossa paljon ihmisiä, joita mies ei tuntenut enää kovin hyvin, myös hänen entinen vaimonsa.


– Ymmärrän hyvin jos kieltäydyt, mutta olisitko halunnut tulla mun seuraksi niihin juhliin? Miehen ääni oli hiljainen, katse pysyi pöydän pinnassa, mies tunnusti, että oli koko päivän miettinyt pyytäsikö häntä sinne.


Ei hän halunnut sanoa ei ja hän lähtisi kyllä. Hän kysyi miten mies aikoi esitellä hänet, bändärinäkö. Mies naurahti, ehkäpä niin, ja lisäsi perään, ettei mies ketään muuta ystävää olisi pyytänyt kuin häntä. Ja ei, hän ei saisi luulla, että mies kysyi häntä suojamuurikseen, mies voisi mennä yksinkin, mutta olisi mukavaa jos saisi seuraa.


– Pidätkö minusta enemmän kuin kaverina, hän kysyi mieheltä, joka oli hetken hiljaa ja pakeni katsekontaktia.


– No… niin, joo. Nuo kolme sanaa mies totesi vähäeleisesti. Miehen vastaus järkytti häntä. Hän käänsi katseensa ikkunaan, poispäin miehestä, käänsi takaisin, katsoi miestä silmiin eikä tiennyt uskaltaisiko hymyillä.


– Laita sitten vaikka käsi mun olkapäälle, hän naurahti. He eivät enää puhuneet, he kommunikoivat käsillään, koskettivat olkapäitä, kylkiä, halailivat, katse arkana pöydässä tai seinillä, uteliaina. Hän nosti päätään ja mies nappasi häneltä suudelman, se oli nopea, hän hämmentyi, laski katseensa takaisin pöydän pinnalle. Kukaan ei ollut ennen uskaltanut suudella.


He päättivät, että oli aika lähteä, oli jo myöhä. Mies halusi saattaa hänet, heidän oli vaikea erota tosistaan. Heitä ihmetytti, miten tämä tapaaminen oli yhtäkkiä muuttunut treffeiksi, jotka olivat kestäneet jo melkein kuusi tuntia. Hän nauroi ja itki, lähes huusi, ettei ole koskaan ollut näin onnellinen. Mies oli ihmeissään, sanoi, että ei ollut koskaan nähnyt kenenkään reagoivan niin.


Matkalla hän pysäytti miehen erään talon eteen, osoitti muistolaattaa ja kertoi Mika Waltarin asuneen siellä. Hän riisui silmälasinsa ja sanoi, että haluasi suudella tässä, nauroi hassulle idealleen, eikä mies kieltäytynyt. Suudelmat olivat pidempiä, vähän epävarmoja, heille molemmille kaikki oli uutta.

P.s Tarinan toisen päähenkilön tekstejä löytyy mm täältä

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Novelli, Proosa, Romaanielämä

Runo jonka kirjoitin 17-vuotiaana on nyt ajankohtaisempi kuin silloin.

Vuonna 38 jälkeen Saarikosken

Katselen Putinin pään yli ulos
Muistelen aikoja joita en koskaan nähnyt
Stalinin patsaat hymyä vailla
eihän Lenin koskaan nauranut

Aamuteeni on jäähtynyt käsiini
Katselen olematonta katuvilinää
jota en silti näe

Katselen Putinin pään yli ulos
niskani kipeäksi

Ehkä pitäisi vaihtaa suuntaa ja ikkunaa

2007

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot, Teksti, Uncategorized

Pariisittomat 2

Pitkästä aikaa voisi päivittää. Pari runoa Pariisittomat-sarjasta:

Nautiskelija ei kaipaa elämää

Hän nostaa kapeat kasvonsa pöydän päältä
valjut silmät hehkuen lasien takaa
lausuu uusinta runoaan
ylväänä nuhjaantuneessa takissaan
syyttäen sataman porttoja surkeudestaan

Mitä siitä vaikka kukaan yleisössä
ei ymmärrä hänen sanomaansa
heiltä saa viiniä, sääliviä katseita
sanoja kielellä josta ei koskaan
oppinut edes alkeita

Kadulla hymyilee kurjuudestaan riemuiten
ei ole koskaan ollut näin onnellinen
hukuttautuisi nauraen Seineen
jos se virtaisi tämän kaupungin läpi

Romantikko ei kaipaa yksinäisyyttä


Hän karkasi rakkaansa kanssa
syrjäiseen hotelliin
josta oli huikeat näkymät
kaupungin savupiippuihin

He kävelisivät käsikkäin kujilla
syleillen toisiaan katulyhdyn valossa

Puistossa heittäytyisivät nurmikolle
laskisivat yhdessä tähtiä
ja pääsisivät sataan tuhanteen

Kuvauttaisivat kihlauksensa
lähtisivät kynttiläillalliselle
auringonlaskua merenrannalle katselemaan
varpaiden upotessa hiekkaan

He suutelivat junassa ensimmäisen kerran
toinen nappasi muistokseen hätäuloskäyntivasaran

Leave a comment

Filed under Pariisittomat, Runot, Teksti

Unirunoja/runounia

Olen pari kertaa lukenut unessani runoja, jotka olen herättyäni muistanut ja kirjoittanut ylös.

Tämän runon vuodelta 2009 taisin unessani lukea sanomalehdestä; idea aika tavanomainen. Nimen runolle keksin vasta kirjoitettuani runon ylös: se tuntui sopivalta mukanokkelalta sanaleikiltä.

Universaali
eli unessa luettu runo



Istun ranskalaisen puiston penkillä
syön kreikkalaista salaattia

Minulla on päälläni ruotsalainen paita
amerikkalaiset farmarihousut
englantilainen takki
ja saksalaiset kengät

Tunnen olevani iso pala maailmaa

Italialaisen laukkuni uumenista
värisee suomalainen puhelin
ja käskee palata kotiin

Mutta en ikävöi sinne vielä

Seuraavan runon tilanne taisi olla jonkinlainen tilaisuus, jossa esitettiin tämä runo. Muistin herättyäni vain runon alun, mutta siitä oli helppo jatkaa:

Universaalit jäähyväiset
eli unessa luettu runo


Tilaan kallista lohta
kokoan yhteen viimeiset kolikot
ne jotka painavat takintaskuissa
eivätkä vaihdu enää seteleiksi

Minulla on liikaa aikaa suunnitella
katsoa rannekelloa joka sekunninvälein

Jos myisin lippuni
ehkä vielä voisin jäädä…

Kuitenkin tänä iltana tuntien kuluttua
kävelen jalat matkasta puutuneina
siellä missä olen aina ollut

Kasvot piilossa hatun varjon alla
toivon että en tapaisi ketään
joka kysyisi mistä palasin

Parasta unessa luettua on kyllä kolme novellin tai proosarunon pätkää samasta unesta. Näistä kaksi ensimmäistä oli puoliksi kuvina ja puoliksi mielessä oltuina teksteinä (vaikea selittää – kuin olisin lukenut tekstiä ja kuvitellut tapahtumat mielessäni). Viimeinen pätkä oli novellin viimeisiä lauseita.

Kuului kova kirskunta ja pamaus, kun auto törmäsi pikkupoikaan.
– George! huusi poika, joka oli kävellyt jalkakäytävällä tyylikkään äitinsä käsikkäin.
– Johnny, Pariisi ei ole kuin elokuvissa, nainen sanoi ja jatkoi matkaansa eteenpäin pidellen yhä poikansa kädestä kiinni.



– Tulisitko mukaani, nainen kysyi mieheltä kahvilan pöydässä.
He jättivät jälkeensä hämmentyneen tarjoilijan ja väsyneen punatukkaisen naisen.
– Haluatko ansaita rahaa? nainen kysyi ja meni kuistille, jonka oven takana oli kaksi isoa posliinikissaa. Hän nosti toisen niistä kevyesti kämmenelleen ja sanoi: – Kanna nämä yläkertaan. Kymppi yhdestä, kaksi molemmista.



Karjaisun jälkeen tiesin, että Joe on varmaan kuollut. Ajattelin hänen valtavaa maksaansa ja tiesin, ettei se voinut olla mahdollista.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Runot

Lapsuudenrunoja

Aloitin runojen kirjoittamisen jo 4-vuotiaana. Ensimmäinen runoni (tai no, siihen aikaan ne olivat “lauluja”), äidille saneltu, on 4-vuotiaana kirjoitettu ja ajoittuu vuoteen 1995:

Iso vanha ruukku
Armas kaikki
Sermas suukko
Vanhat ihmiset oli ennen
Suomi on jääkiekon maailmanmestari

Olimme samana vuonna käyneet Kreetalla, ilmeisesti vanhat saviruukut olivat tehdneet minuun vaikutuksen. Ja tästä huomaa, että olin jo pienestä kovin historiakiinnostunut! Olen varmaan tuosta lähtien kirjoitellut tai sanellut runoja. Erityisesti ala-asteen aikana kirjoitin runoja kortteihin ja jopa aineita runomuodossa. Vaikutteita tuli ilmeisesti lastenloruista, musiikkitunneilta (vaikka olin ja olen yhä taitava laulamaan nuotin vierestä, eh). Varmaan jo 8-vuotiaasta lähtien lukemistona Louisa May Alcottin Pikku Naisia ja L. M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat. Niissähän tytöt harrastivat kirjoittamista ja kirjoittelvat runoja toisilleen. Kirjoitin jonkinlaisia balladeita ja satuja. Esimerkiksi tämä runo, joka on kuin suoraan tytökirjasta, olin 9-vuotias.

Kauas laaksojen taa

Kauas laaksojen taa
pieni lintu lentää.
Katso lintua liihottavaa
kyllä se sinne entää.

Kauas laaksojen taa
pieni kettu kävelee.
Katso kettua vaeltavaa
kyllä se sinne pääsee.

Kauas laaksojen taa
minäkin katoan!
Siellä on onnen maa,
nään eläintenkin ilotsevan.

Tyttökirjojen ullakkoromantiikan vaikutus oli aika selkeä. Näyte vuodelta 2002, kun olin 12-vuotias:

Sukujen laulu

Valokuva-albumissa hymysuin
Herrat ja rouvat koreissa vaatteissaan
Katsovat ilmein lukituin
omista kuvistaan.

Ja sukujen laulu soi
avatessa soittorasiaa.
Ja se kertoa voi
monta tarinaa.

Päiväkirjat hyllyllään
lukijaansa odottaa.
Ja vanhat kuvat hymyillään
kertoo tarinaa.

Ja sukujen laulu soi
vuodesta vuotehen.
Ja valokuva-albumin selata voi
kannesta kantehen.

“Lukituin ilmein” on muuten nytkin katsottuna hieno ilmaisu. Olin kieltämättä myös varsin taitava loppusointujen kanssa. Riimittely oli minulla pitkään verissä. Saima Harmajan lisäksi luin Uuno Kailasta, Yrjö Jylhää, ehkä vähän Eino Leinoakin.

13-vuotiaasta eteenpäin kirjoitin paljon fantasiarunoja. Olin lukenut Kalevalan (alkuperäisenä) sekä Tarun sormusten herrasta ja inspiroitua sen balladeista. Ehkä näistä olisi saanut jonkinlaisen fantasiataruston aikaan. Minulla oli runoja vuodenajoista ja taivaankappaleista. 2003:

Kuuntytär

Kuunsilta heijastuu
veteen hopeiseen.
Ja hopeiset aallot lyö
rantaan kultaiseen.

Ja rannalla istuu
Kuuntytär yksinään
ja katseen kultahiekkaan
hän suuntaa mietteissään.

Siitä alkaa meri,
jota kukaan ei ole tutkinut.
Loputtoman maailman laidan
ovat nähneet vain fregattilinnut.

Meri jatkuu maailman ääriin
ja ponkaisee sieltä takaisin…
Tätä kaikkea kuu on katsonut
ikiajat kasvoin kultaisin.

Tätä Kuuntytär miettii.
Kuunsiltaa suudellen
hän siunaa tämän maan
ja kotinsa ikiaikaisen.

ja 2004:

Tähtien tytär

Valkeassa tähtipuvussani
olin kauniimpi kuin kukaan muu.
Eksynyt tähti loisti otsallani,
tähtien luo mun on kaipuu.

Minut tähtien luota karkotettiin,
olin kauniimpi kuin kuningatar Kuu.
Nyt katson ylös tähtiin loistaviin,
tähtien luo mun on kaipuu.

Synkässä metsässä on nyt majani,
uhkaava sen jokainen puu.
Tähtien luona oli ennen kotini,
tähtien luo mun on kaipuu.

Olin kauniimpi kuin kuningatar Kuu,
päivä mailleen jo vaipuu.
Olin tähdistä kauniimpi kuin kukaan muu,
tähtien luo mun on kaipuu.

14-vuotiaana äiti osti minulle Edith Södergrania. Vielä niin nuorena pidin runoja vääränlaisina, koska niissä ei ollut loppusointuja. Myöhemmin ymmärsin niiden hienouden ja kirjoitin vapaamittaisen runon, jossa näkyy mielestäni myös Saima Harmajan vaikutusta:

Ristiriita

Minä laskeuduin alas Tuonelaan
leikatakseni Kuoleman viitasta palasen
kirjoittaakseni siihen tulilinnun sulalla
elämänvoittoisia runoja.

Vielä tämänkin jälkeen taisin pysyä fantasia- ja riimittelylinjalla jonkin aikaa, mutta vähitellen runokieleni alkoi muuttua kokeilemammaksi. Siitä ehkä myöhemmin.

2 Comments

Filed under Uncategorized

Ajatuksia taiteellisesta kunnianhimosta

Olen eksyksissä inspiraationi kanssa. Työstän vanhoja novelleja, etsin uusia ideoita, en oikein voi keskittyä mihinkään muuuhun kuin kirjoittamiseen. Jotenkin levottomasti ja kärsimättömästi poukkoilen tekstistä toiseen ja tarkkailen ideoitani. “Levoton inspiraatio” – hassu määritelmä, joka tarkoittaa tavallaan pakonomaista kirjoittamista ja ideointia. En saa nukuttua, kun tekstejä pyörii päässä liikaakin. Mukava tunne, vaikka vähän uuvuttava. Jos velvollisuuksia mietitään, minun pitäisi mieluumin tehdä koulutöitä, mutta toisaalta…

We can forgive a man for making a useful thing as long as he does not admire it. The only excuse for making a useless thing is that one admires it intensely.
All art is quite useless.

– Oscar Wilde, The Picture of Dorian Gray

Viisaita sanoja. Kirjallisuus on taidetta ja periaatteessa hyödytöntä – eikä hyödyttömiä asioita halua tehdä, jos ei edes pidä sen tekemisestä. Pitää olla intohimoa ja uskallusta. Ehkä hieman Wilden inspiroimana koin pienen valaistuksen ja kirjoitin seuraavan ajatuksen muistikirjaani:

Taide ilman kunnianhimoa on hukkaan heitettyä työtä.

Toisin sanoen: Miksi luoda taidetta anteeksipyydellen ja miettien, ettei sille olisi aikaa?

Ja erityisesti: miksi pyrkiä keskinkertaisuuteen kun voi olla todella hyvä?

Ilman intohimoa taiteen, tai no, melkein minkä tahansa asian tekeminen menee hukkaan. Kuitenkin tähän on lisättävä myös kunnianhimoa: miksi tuhlata aikaa “hyödyttömään”, jos lopputulos ei ole niin hyvä kuin voisi olla?

Olen määritellyt itseni aina kirjoittajaksi, luultavasti ihan 4-vuoiaasta alkaen, kun aloin kirjoittaa “lauluja”.

Silti asenteeni on ollut viime vuosina “Joo, no minä tykkään kirjoittaa. Voisin olla kirjailija, mutta en usko, että kukaan pitää teksteistäni. Eikä kirjailijan uralla elä” Joskus yläasteella ja lukiossa olin paljon itsevarmempi kirjoittamisiani kohtaan, se myönnettäköön. Minulla oli silloin kunnianhimoa ja halusin menestyä kirjoittajana. Kun aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa, luulen, että aloin hävetä salaa kirjallista kunnianhimoani. Kirjallista intohimoani en hävennyt enkä ole koskaan piilotellutkaan sitä. Blogin aloitustekstissä taisinkin jo mainita tästä: “Sanon koko ajan, että kirjoittaminen on intohimoni.” Kunnianhimo on siis puuttunut!

Intohimo kun voi olla pelkkää haaveilemistakin. Siihen, että tekisi jotain, tarvitaan jo kunnianhimoa. Sitä olen etsinyt viime aikoina ja aion kasvattaa nyt.

Yritän saada pian ehkä parikin novellia tänne blogin puolelle – sitten, kun olen edes jonkin verran tyytyväinen niihin. Ne ovat tuskin täydellisiä – koska mikään ei ole täydellistä.

4 Comments

Filed under Ajatuksia, Kirjallisuus, Kirjoittaminen, Tunnelmia