Monthly Archives: September 2013

Lyhyt dialogi

Joskus kulttuuri inspiroi hieman kyseenalaisesti. Rusalka-ooppera Brnossa inspiroi seuraavan dialogin kirjoittamiseen:

– Oletko koskaan kärsinyt sydänsuruista?
– Kerran. Hän oli oopperalaulajar, primadonna.
– Eikö hän rakastanut sinua?
– Oi kyllä! Tulenpalavasti.
– Mitä tapahtui?
– Hän kuoli käsivarsilleni.
– Oh.
– Mitä siitä, tyypillinen oopperarakkaus.

Kuinka omaperäinen tämä dialogi sitten on – jotain tuttua tässä makaaberissa huumorissa kalskahtaa. Kuitenkin oopperarakkaus on niin usein juoneltaan aika kamalaa; rakastutaan ensisilmäyksellä, vannotaan ikuista rakkautta, kohdataan vaikeuksia ja silti lopuksi toinen tai molemmat kuolevat.

Minulla on inspiraatio näytelmän kirjoittamiseen. Teatterimaailma on viime aikoina alkanut innostaa minua yhä enemmän. Opiskelen kyllä puvustajaksi, mutta se ei enää tunnu siltä, mitä haluaisin teatterissa tehdä: luoda jotain uutta ja vaikuttaa siihen, mitä esitetään.

Advertisements

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Näytelmä, Teksti

Pariisiton pianisti

Niin, aika kauan on viime päivityksestä. Huonosti aikaa on ollut ja hieman kriisiäkin kirjoittamisen suhteen, inspiraation puutteesta puhumattakaan.

Kuten edellisessä Pariisittomat -postauksessa sanoin, minulle on annettu palautteena, että voisin kokeilla ensimmäistä persoonaa runoissani. Siksipä tein hieman kokeiluja. Rappioromanttinen pianistiruno on inspiroitunut kahdesta elokuvasta, saa arvailla mitkä.

Pariisittomat, jotka olen tähän mennessä kirjoittanut, ovat kaikki kolmannessa persoonassa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei hänen nimensä ole Sam

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksestä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Kokeilin ensimmäistä persoonaa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Soitan aamuisin kotonani
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisin kadulla jos pianoa voisi
mutta tyydyn hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
mietin nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille
etten ole onneton enkä onnellinen
minulla on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Ja kokeilin vielä osittaista:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ei ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Nyt haluan ulkopuolisten mielipiteen. (Vaikka en tiedä, lukeeko kukaan). En sano omaa mielipidettäni, mikä noista ehkä toimisi parhaiten; kertokaa, mikä toimii ja mikä ei? Pidättekö? Ihan mitä tahansa voi sanoa. Jos haluaa, voi tutustua myös aikaisempaan Pariisittomat-postaukseen ja kommentoida niitäkin.

Pidän siis tärkeänä, että jokainen runo on rakenteeltaan samankaltainen, jotta tyyli säilyisi yhtenäisenä.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot