Lyhyt dialogi

Joskus kulttuuri inspiroi hieman kyseenalaisesti. Rusalka-ooppera Brnossa inspiroi seuraavan dialogin kirjoittamiseen:

– Oletko koskaan kärsinyt sydänsuruista?
– Kerran. Hän oli oopperalaulajar, primadonna.
– Eikö hän rakastanut sinua?
– Oi kyllä! Tulenpalavasti.
– Mitä tapahtui?
– Hän kuoli käsivarsilleni.
– Oh.
– Mitä siitä, tyypillinen oopperarakkaus.

Kuinka omaperäinen tämä dialogi sitten on – jotain tuttua tässä makaaberissa huumorissa kalskahtaa. Kuitenkin oopperarakkaus on niin usein juoneltaan aika kamalaa; rakastutaan ensisilmäyksellä, vannotaan ikuista rakkautta, kohdataan vaikeuksia ja silti lopuksi toinen tai molemmat kuolevat.

Minulla on inspiraatio näytelmän kirjoittamiseen. Teatterimaailma on viime aikoina alkanut innostaa minua yhä enemmän. Opiskelen kyllä puvustajaksi, mutta se ei enää tunnu siltä, mitä haluaisin teatterissa tehdä: luoda jotain uutta ja vaikuttaa siihen, mitä esitetään.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Näytelmä, Teksti

Pariisiton pianisti

Niin, aika kauan on viime päivityksestä. Huonosti aikaa on ollut ja hieman kriisiäkin kirjoittamisen suhteen, inspiraation puutteesta puhumattakaan.

Kuten edellisessä Pariisittomat -postauksessa sanoin, minulle on annettu palautteena, että voisin kokeilla ensimmäistä persoonaa runoissani. Siksipä tein hieman kokeiluja. Rappioromanttinen pianistiruno on inspiroitunut kahdesta elokuvasta, saa arvailla mitkä.

Pariisittomat, jotka olen tähän mennessä kirjoittanut, ovat kaikki kolmannessa persoonassa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei hänen nimensä ole Sam

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksestä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Kokeilin ensimmäistä persoonaa:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Soitan aamuisin kotonani
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisin kadulla jos pianoa voisi
mutta tyydyn hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
mietin nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joudun muistuttamaan tuntemattomille
etten ole onneton enkä onnellinen
minulla on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Ja kokeilin vielä osittaista:

Tulkitsija ei kaipaa tunteita


Hän soittaa aamuisin kotonaan
etsien unohtunutta kosketusta

Soittaisi kadulla jos pianoa voisi
mutta tyytyy hämärään kahvilaan
ja puolinaisiin sävelmiin

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille:
– Minun nimeni ei ole Sam –

Piilotuen katseilta tupakansavuun
miettii nurkkapöytäihmisiä
heidän väittelyitään kärsimyksistä
ja kuinka turhaa on elämä

Öisin joutuu muistuttamaan tuntemattomille
ettei ole onneton eikä onnellinen
hänellä on vain viskilasi pianon päällä
ja menetetty Pariisi

Nyt haluan ulkopuolisten mielipiteen. (Vaikka en tiedä, lukeeko kukaan). En sano omaa mielipidettäni, mikä noista ehkä toimisi parhaiten; kertokaa, mikä toimii ja mikä ei? Pidättekö? Ihan mitä tahansa voi sanoa. Jos haluaa, voi tutustua myös aikaisempaan Pariisittomat-postaukseen ja kommentoida niitäkin.

Pidän siis tärkeänä, että jokainen runo on rakenteeltaan samankaltainen, jotta tyyli säilyisi yhtenäisenä.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot

Anna Ahmatovan aika ja runous

Löysin Facebookista tuttavani kautta Anneli Heliön ylläpitämän sivun Anna Ahmatovan aika ja runous – ja sanottakoon, että olen vasta nyt löytänyt kunnolla Anna Ahmatovan runouden hienouden, siitä huolimatta, että minulla on suomennettu kokoelma Ahmatovaa. En osaa venäjää, mutta suomennokset ovat ilmeisesti hyviä – joka tapauksessa ne toimivat. Haluaisin jakaa teille ne joihin ihastuin erityisesti; kysyin sivuston ylläpidolta luvan näiden julkaisemiseen.

On itse asiassa aika hienoa, kun aamulla lukee sattumalta runon, josta tavallaan saa vastauksen siihen, mitä lukisi seuraavaksi:

Anna Ahmatova

Hamletia lukiessa

1.
Autio maa pöllysi kalmiston oikealla puolella,
joki oli taivaansininen sen taustalla.
Sanoit minulle: ”No mikä ettei, mene luostariin
tai jonkun narrin kanssa naimisiin.”
Vain prinssit puhuvat aina niin,
mutta minä panin tämän puheen muistiini.
Leiskukoon se läpi sadan aikakauden
kärpännahkaviittana harteillasi.

2.
Ja aivan kuin erehdyksessä
minä sanoin: ”Sinä…”
Hymyn varjo valaisi
rakkaita piirteitä.

Samantapaisesta puheesta
jokaisen katse leimahtaa…
Minä rakastan sinua, kuin neljäkymmentä
lempeää nunnaa.

Kiova 1909

suom. Anneli Heliö

Runo on kokoelmasta Ilta (1912)

Tästä tuli heti lempirunoni.

Minulla on täällä aika vähän kirjoja mukana, ja niiden joukossa sattumoisin juuri Hamlet, vanhana suomennoksena; se on ollut tarkoituksena lukea jo pitkään. Kyseinen Shakespearen klassikko on tällä hetkellä keskeneräisten kirjojen pinossa.

Toinen runo, joka ilahdutti aivan uutena tuttavuutena:

Anna Ahmatova

Nurkassa vuohta muistuttava
vanha mies ahmii Figaroa.
Kädessäni on käyttämätön kynä.
On vielä varhaista kotiin palata.

Minä käskin sinun lähteä.
Silmäsi kertoivat minulle heti kaiken…
Lattialla on paksulti sahanpurua
ja puolikuun muotoisessa salissa tuoksuu alkoholilta.

Ja tämä on nuoruutta – upeaa aikaa
………………………………………

Eilen minun olisi pitänyt hirttäytyä
ja tänään junan alle heittäytyä.

Kevät 1911
Pariisi

suom. Anneli Heliö

Ehkä ymmärrättekin miksi – Pariisittomieni vuoksi pidin. Minulla on toki oma tyylini, mutta silti – Ahmatova käyttää mustaa huumoria loppukaneeteissaan ja jopa itsemurhateemaa, joita minäkin olen sortunnut käyttämään parissa runossani. Runoilijan kuolema Pariisissa ei kylläkään ole mikään uusi idea – ainakaan Cesar Vallejon kuuluisan “Minä kuolen Pariisissa” -runon jälkeen.

Leave a comment

Filed under Kirjallisuus, Tunnelmia

Pariisittomat

Minulla on jo pitkään ollut mielessä eräs runosarja. Pariisittomat alkoi siitä, kun koulun taidehistorian tuntien aikana mietin suosikkitaiteilijaani Degasia, jonka näkö alkoi huonontua vanhemmalla iällä. Ajatus herätti inspiraation, ja kyseinen runo on nyt tässä muodossa:

Sokea ei kaipaa valoa
 
Hän omistaa vain tuolin ja sängyn
ne pari maalausta jotka eivät koskaan myyneet
pääsee suihkuun vain sateen jälkeen
valmistaa ruokansa kaasukeittimellä
eivätkä lamput ole toimineet vuosiin

Ennen hän mietti mihin tarvitsi kattoikkunaa
Aurinko valvotti häntä päivisin
Öisin erotti ehkä joskus nousevan planeetan
viereisen savukemainoksen hehkusta
ja radioantennin varoitusvalosta lentokoneille

Nyt hän on kiitollinen valokeilan lämmöstä
se tuo mieleen ne harvat aamut
jolloin hän heräsi parvekkeelle tupakoimaan
luoden tylsistyneen katseen ohikulkijoihin;
utuisina kuin Degasin ballerinat
vilisivät ohi joutilaisuutta halveksuen

Hän kaipaa vieläkin kaupunkiin jota ei ole nähnyt
hellii unissaan vanhaa tuliaista matkamuistotorilta
kullattua kuvaa Montmartresta
Hän toivoo että äänet ja tuoksut olisivat ennallaan
jos lähtisi sinne vielä kerran

Huomasin runon sukulaisuuden vuotta aiemmin kirjoitettuun runoon kulkurista, ja aloin kehitellä ideaa; runoja ihmisistä, jotka elävät kuin kliseiset pariisilaishenkilöt, mutta kuten runosarjan nimikin sanoo: ilman Pariisia.

Saman vuoden syksynä veljeni lähti viettämään vaihto-oppilasvuotta Pariisiin. Kävin sinä aikana Pariisissa kaksi kertaa ja ympäristö ehkä inspiroi minua hieman seuraavassa runossa. Tunnustan, että tämä kaipaisi korniudessaan paljon hiomista vielä, mutta se on “pariisittomin” tällä hetkellä. Muissa ei ole (onneksi) näin pahoja Pariisi-kliseitä:

Uneksija ei kaipaa nostalgiaa

Hän näkee Eiffel-tornin hampaita pestessään
Syö kuivahtaneita voisarvia
valmistaa maitokahvinsa pikajauheesta
Haaveilee Seinen rannoista syksyisin
miten upeita kuvia sieltä ikuistaisi
kulkien silloilla kaatosateessa
jostain kauempaa soisi La Vie en Rose

Mieluummin hän olisi Pariisissa
asuisi leipomon yläkerrassa
hymyilisi päivittäin hedelmäkauppiaalle

Istuisi Sacre-Coeurin portailla auringonlaskua ihaillen
patonki, camembert ja punaviini eväänään
tasanteella soitettaisiin espanjalaisia balladeita
kerrottaisiin imeliä rakkaustarinoita

Mieluummin hän olisi Pariisissa
mutta vielä repii postikortin peilin kulmalta

Tuo kohtaus Sacre Coeurin portailla on muuten ihan oikeasti koettu puolivahingossa pikaisen turistipäivän yhteydessä.

Minulle on annettu palautetta runokurssilla, että nämä voisivat toimia paremmin ensimmäisessä persoonassa; palaan ehkä asiaan joidenkin runojen myötä, kokeillen. Kaikki kun eivät tunnu toimivan.

Tämä on yksi suosikeistani Pariisittomissa:

Kohtalokas ei kaipaa dramatiikkaa

Hän kietoutuu silkkiin aina kun on vähäinen tilaisuus
hiljaisina yksinäisinä iltapäivinä kun jo hieman hämärtää
tanssii vanhojen levyjen tahtiin korkotohveleissaan
Koettaa unohtaa ettei menneisyydessään
ole vielä mitään salattavaa

Hän hallitsee maailmaa
– ja kapinoi sitä vastaan –
huulipunallaan

Kirjoittaa tummanpunaisia iskulauseita seiniin
ja sulkee suudelmin

Nojatessaan ovenkarmiin savuke kädessään
hän on salaperäisempi kuin pieni käsilaukkunsa
johon mahtuu kaikki mitä tarvitaan
ja absinttia pikkupullossaan

Lähtiessään ulos rajaa silmänsä mustalla
silloin hänen nimensä on never-never-nevermore

Eräs ystäväni muistuttaa paljonkin tämän runon hahmoa, on ehkä ollut suoraan inspiraationlähde. Hän on niin tyyliltään kuin elämältään todellinen femme fatale.

Tällä hetkellä Pariisittomia on noin 10 kappaletta ja ideoita ainakin viiteen muuhun. Olen hakenut inpsiraatiota kirjallisuudesta, muun muassa vanhat matkakertomukset Pariisista ovat olleet lukemistonani, elokuvista: ranskalaisethan ovat tehneet todella hyviä elokuvia myös ennen uutta aaltoa, ja kuvataiteesta.

Koska olen ikuinen editoija, nämä runot tulevat varmasti muuttamaan muotoaan vielä monta kertaa. Palautetta otan mielelläni vastaan.

1 Comment

Filed under Kirjoittaminen, Pariisittomat, Runot

Prahan kevät

Tietenkin kesti melkein kuukausi, ennen kuin jaksoin päivittää uudestaan. Tähän väliin on mahtunut seikkailuja niin Prahassa kuin pienessä pikkukylässä Tsekin eteläpuolella.

Maaliskuussa kävin Prahassa ja rakastuin kaupunkiin sen koleudesta huolimatta. Metrossa ujo poika tuijotti minua ihaillen lukulaitteensa takaa, laukkukauppias ilahtui kun kuuli että olen kotoisin Suomesta ja huomautti, että hänellä on myytävänä myös turkiksia – näitä sattumuksia. Löysin kahvilan, jossa oli divari, taidegalleria, sekalaiset huonekalut ja oranssinpunaiset seinät. Tunsin sulatuvani sinne hyvin. Näin uusia upeita taitelijoita taidemuseoissa. Äitini perheystävä esitteli minulle kaupungin kubistisen puolen – arkkitehtuuria, jollaista ei muualla ole. Minä haluaisin asua Prahassa joskus jonkin aikaa.

Pienessä pikkukylässä majoituimme likaiseen ja kylmään kirkon asuntolaan. Kokemus sekin, nyt jokainen hostelli tuntuu luksukselta. Kyseessä oli koulun projekti, jota varten haastattelimme ihmisiä. Alkoholia tarjottiin, joten kaikki olivat lähinnä humalassa, maanantaina vieläpä pääsiäisen juhlinnan vuoksi. Onneksi kukaan ei ollut pelottava humalassa ja itse pystyin pitämään pääni selvänä.

Olen tavannut ihmisiä lähes satunnaisesti ja kahviloiden tarjoilijat hymyilevät minulle kuin tuntisivat. Luulen että he tervehtisivät minua, jos tulevat kadulla vastaan. Niin, ja kyllä minä opiskelen täällä! On aika onnellista, että opiskeluihini kuuluu teatterikäyntejä ja taiteen tutkimista, muun muassa. Esseitä pystyy hyvin kirjoittamaan kahviloissakin. Tänä iltana on vuorossa Vaclav Havelista kertova näytelmä, odotan itse asiassa aika innolla.

Brnossa on hyvin lämmin ja aurinkoinen huhtikuu – ei tarvitse edes trenssitakkia. Kevät tuntuu jotenkin voimakkaan ihmeelliseltä – ehkä se on Prahan kevät, joka tuulee tänne asti. Luulen, että kevään takia haluan kovasti lukea runoutta. Harmittelen, ettei tullut otettua yhtään runoteosta mukaan. Onneksi Internetin ihmemaailmasta löytyy sekä suomeksi että englanniksi hyvää runoutta.

Vaatimattomaan suomalaiseen tapaan tuntuu typerän itserakkaalta sanoa se totuus, että elämä on tällä hetkellä aika ihanaa. Kevät on niin kaunis, että minulla on suuri houkutus karata Prahaan päiväksi.

Leave a comment

Filed under Romaanielämä, Tunnelmia

Novellinalku

Kirjoitin eilen, kirjoitusinspiraatiossa, alun novelliin. Ensimmäisten rivien kirjoittaminen oli hankalaa, vaikka tiesin lopun, jonka olin jo kirjoittanut talteen. Nyt en ole varma, käytänkö kyseistä loppua sittenkään, riippuu paljon siitä, mihin suuntaan keskikohta kehittyy.

Eniten harmittelin sitä, että alku tuntui vähän kliseiseltä, mutta päätin, että antaa mennä. Minulla jokin pieni kriitikko pääni sisällä, joka antaa jatkuvaa palautetta kirjoituksilleni ja pysäyttää kirjoittamisen, huomauttaen, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä.

Kuitenkin. Jos ei ole aikoihin kirjoitellut, ei voi odottaa, että keksisi kauhean omaperäisiä ideoita. Tämä teksti tulee varmasti työstettyä paremmaksi.

Vertasin rannekelloani rautatieaseman juna-aikataulujen digitaaliseen numerotauluun. Ne näyttivät samaa aikaa, joten tiesin, että vielä en ollut tarpeeksi kaukana. Joskus oli sanonta: mene länteen, nuori mies. Ajattelin: mene länteen, nainen. Ei kultaa kaivamaan, mutta hae elämääsi tunti lisää.

Halusin uskotella, että olin jättämässä menneisyyteni taakseni, kuten miljardit muut ovat tehneet ihmiskunnan tietoisuuden alkuhetkestä lähtien. Totuus oli, että minulla ei ollut menneisyyttä hukattavana, päinvastoin: menneisyyteni oli jo kadonnut viimeisten vuosien aikana. Olin elänyt tyhjiössä, jossa aika oli kiitänyt jonnekin, tuijottaen sotkuisiin nurkkiin ja käyden ulkona sen verran, että pysyisi hengissä.

Mitenkö tästä jatkan? Haluan kokeilla, osaanko vangita pysähtyneen hetken junaan tai asemalle. Vielä riittää kirjoitettavaa, mutta enemmän on kuin vain tämä alku.

Leave a comment

Filed under Teksti

Alku

Minun on jo pitkään pitänyt aloittaa blogi.

Tämä on avoin muistikirja, joka tulee sisältämään tarinoita elämän pienistä sattumuksista, runoja, kirjoitusideoista ja -inspiraatioista kertominen. Parhaassa tapauksessa ehkä romaanin kehittelyä. Blogin nimi ei kuitenkaan viittaa ihan siihen, ehkä osittain; ennemmin nimi tulee siitä, että elämässäni tuntuu tapahtuvan asioita, jotka voisivat olla pieniä kohtauksia kirjoista tai elokuvista.

Uutena vuotena lupasin, että tänä vuonna kirjoitan enemmän. Sanon koko ajan, että kirjoittaminen on intohimoni. Mutta silti en kirjoita niin paljon kuin haluaisin tai voisin. Miksi? Osa syistä liittyy ehkä siihen, että opiskelen sinällään jo luovaa alaa, ja luovuuteni ei ehdi jakautua kirjoittamiseen. Toisekseen opiskelustressi ja opiskelu itsessään valtaa ajatuksiani hieman liikaa. Se aiheuttaa tavallaan ristiriitaisen tilanteen; tunnen syyllisyyttä tehdessäni koulutehtäviä, koska en kirjoita, kirjoitaessani tunnen syyllisyyttä, koska en opiskele. Voi olla, että en muutoin edes stressaisi asiasta, ellei opiskelutilanteeni olisi hankala. Nyt, kun valmistuminenkin on lähellä, niin olen päättänyt lopettaa “sitten kun on aikaa” -ajattelun.

Toisekseen, olen liian perfektionisti kirjoittajana. Hion tekstejä loputtomiin ja olen riippuvainen muiden mielipiteistä. Olen onnellinen, että minulla on ystäviä, jotka jaksavat lukea ja kommentoida sitä, mitä kirjoitan, mutta joskus mietin, ajattelenko liikaa tekstieni laatua. Silti. On valetta, että jokainen kirjailija kirjoittaisi vain itselleen. Kaikki kirjoittajat haluavat itselleen yleisön.

Sitä varten tämäkin blogi on olemassa. Täysin en vaadi yleisöä, mutta olen aina kiitollinen, jos joku tätä haluaa lukea.

Leave a comment

Filed under Kirjoittaminen